Seitsemän vuotta sitten miljoonat egyptiläiset lähtivät kaduille osoittamaan mieltään vallassa 30 vuotta ollutta presidentti Mubarakia vastaan. Kun Mubarak muutama viikko myöhemmin 11. helmikuuta 2011 jätti vallan kahvat, kaikki egyptiläiset eivät ottaneet tätä uutista ilolla vastaan. Kairon oopperatalo ja sen vakiintunut kulttuuritoimijoiden kaarti oli yksi niistä Egyptin valtiollisista instituutioista, joille kansannousu Kairon ja Egyptin muiden kaupunkien kaduilla ja sitä seuranneet poliittiset muutokset merkitsivät vaikeita aikoja.
Tämä artikkeli perustuu vuosina 2012‒2014 Egyptissä tekemääni kenttätutkimukseen. Etnografinen eli osallistuva tutkimus on altis nopeille yhteiskunnassa tapahtuville muutoksille. Tutkimusajankohtani on hyvä esimerkki siitä, kuinka tutkijan tulee olla valmis mukauttamaan tutkimustaan muutosten seurauksena. Tutkimukseni alkumetreillä harva aavisti, että vuoden 2013 kesä tulisi Egyptissä päättymään vuonna 2012 vaaleilla valitun presidentti Mohammed Morsin syrjäyttämiseen, verilöylyyn Kairon kaduilla, kymmenien tuhansien ihmisten vangitsemiseen ja hallinnon vastaisten kriitikkojen maastapakoon. Aloittaessani väitöskirjatutkimuksen vuoden 2011 kansannousun jälkimainingeissa minua kiinnosti erityisesti se, miten ne egyptiläiset, joilla on niin kutsuttua länsimaista kulttuurista pääomaa, suhtautuivat poliittisiin muutoksiin, joiden seurauksena Muslimiveljeskunnan edustajat päätyivät valtaan. Samalla analysoin sitä, miten usein egyptiläisittäin etuoikeutetussa asemassa olevat suurkaupunkien asukkaat oikeuttivat kielenkäytössään ja puheissaan asemaansa yhteiskuntahierarkian huipulla poliittisen myllerryksen keskellä. Korkeakulttuurin eli populaarikulttuurista poikkeavan niin kutsutun eliittikulttuurin analysointi on tässä kontekstissa mielekästä. Oopperaa pidetään yhtenä korkeakulttuurin hienostuneimmista muodoista, ja siksi osallistuva tutkimus Kairon oopperatalon esiripun takana avaa uuden näkökulman Egyptin kansannousuun.
Kairon oopperatalon historiaa
Kairon oopperatalon historiaa on hyvä tarkastella globaalihistorian sekä alueellisten ja imperialististen valtapyrkimysten valossa. Egyptin kediivinä toimineen Ismail paššan Suezin kanavan avajaisiin tilaama oopperatalo ja sen juhlallisuuksia varten teetetty Giuseppe Verdin ooppera Aida ovat säilyneet monen Egyptin oopperan kulttuuritoimijan mielessä nostalgisena muistona maan korkeakulttuurista. Kediivin oopperatalon katoaminen Kairon keskustasta tuhoisan palon seurauksena vuonna 1971 puolestaan koetaan osoituksena korkeakulttuurin häviämisestä Egyptissä. Jälkikolonialistiset kriitikot, kuten Edward Said, ovat kritisoineet oopperatalon avajaisiin suunniteltua Aidaa pienen ryhmän imperialistiseksi luksushuviksi. Tämä 1800-luvun lopun Egyptiä kuvaamaan pyrkinyt Verdin sävellys on kuitenkin säilynyt kairolaisten oopperan ystävien suosikkina vuosikymmeniä, ja sitä on esitetty eri paikoissa. Kairon oopperataloon liittyy monta valtapoliittista kysymystä, jotka liittyvät puolestaan monella tapaa edellä mainittuun Edward Saidin imperialismikritiikkiin ja Aidan elitismiin. Vuoden 2011 kansannousun jälkimainingeissa nämä ja monet muut oopperatalon johtamiseen liittyvät kysymykset nousivat pintaan, kun oopperan tulevaisuudesta käytiin kamppailua.
Vuonna 1988 vanhan palaneen oopperatalon tilalle rakennettiin nykyinen Japanin valtion rahoittama oopperatalo. Sijainti muuttui Kairon keskikaupungista Zamalekin rauhallisempaan kaupunginosaan. Samalla oopperatalo sai ympärillensä aidan, jonka rautaista porttia valvovat turvallisuusviranomaiset. Egyptin oopperamiljöö iloitsi tästä presidentti Hosni Mubarakin kaudella (1981‒2011) ja tämän nimittämän kulttuuriministeri Farouk Hosnin johdolla tapahtuneesta korkeakulttuurin elpymisestä. Oopperatalolla ja sen alle kuuluvalla kansallisella kulttuurikeskuksella on laaja toimialue. Oopperatoimijoiden johdolla pyörivän kulttuurikeskuksen tehtävänä on edistää taidetta, musiikkia ja tanssia. Se kattaa useita musiikki- ja tanssiryhmiä, tarjoaa kulttuurin ja taiteen eri alojen koulutusohjelmia sekä hallinnoi useita teattereita ympäri Egyptiä. Presidentti Mubarakin valtakauden aikana oopperatalo täyttyi kansainvälisistä taiteilijaryhmistä, tanssijoista ja muusikoista. Eräs keskustelukumppanini oopperatalosta totesi, ettei hänen tarvinnut matkustella, koska koko maailma tuli Kairon oopperataloon. Muun muassa Kairon sinfoniaorkesteri näki riveissään muusikoita ympäri maailmaa ja nautti monen Kairossa sijaitsevan eurooppalaisen edustuston tukea. Aikaisemmin mainitun Saidin kritiikin mukaisesti oopperatalon tuotanto kuitenkin pysyi pienen piirin käsissä. Kriittisesti voidaan todeta Egyptin kulttuurintuotantoa tutkinutta Walter Armbrustia lainaten, että oopperatalosta tuli eurooppalaisten holhouksessa oleva elitistinen rakenne. Kuten ranskalainen sosiologi Pierre Bourdieu muistuttaa, Egyptin oopperakulttuuria analysoidessamme korkeakulttuurin yhteiskunnallinen funktio selviää parhaiten, kun rinnastamme kyseisen korkeakulttuurin vallalla olevaan kulttuuriin eli kulttuuriin sanan antropologisessa merkityksessä.
Vallankumous oopperatalon porttien molemmin puolin
Kairon oopperatalon aidattu alue sijaitsee vain kivenheiton päässä kansannousun keskipisteenä toimineesta Tahrir-aukiosta. Eräs oopperatalon orkesterin soittaja kertoi, että mielenosoitusten alkaessa 25. tammikuuta 2011 orkesteri jatkoi kaoottisesta tilanteesta huolimatta illan esitystä, vaikka oopperatalon portit pysyivät kiinni yleisöltä. Vain kourallinen yleisöä kuunteli orkesterin esitystä kansannousun ensimmäisenä iltana. Kyseinen orkesterin jäsen ei ymmärtänyt, miksi oopperatalon johto halusi jatkaa esitystä. Hänen kertomukseensa tapahtumista kuuluivat myös oopperatalon rautaiset portit, jotka pysyivät lukittuina esityksen jälkeen ja vaikeuttivat näin esiintyjien poistumista oopperatalon aidatulta alueelta. Kun muutokset Egyptin poliittisella areenalla olivat väistämätön todellisuus ja presidentti Hosni Mubarak jätti tehtävänsä, myös Kairon oopperan ja sen alaisuudessa toimivan Aleksandrian oopperan työntekijät aloittivat kansannousun euforiassa oman vallankumouksensa. Mielenosoitukset ja lakkoilu tapahtuivat oopperatalon tiloissa. Oopperan työntekijöitä motivoivat protestoimaan muun muassa hallinnon laiminlyönnit, korruptio, epätasa-arvo palkanmaksussa ja nuorten taiteilijoiden huonot kehittymismahdollisuudet. Oopperatalon johtoa syytettiin myös nepotismista ja yleisön puutteesta huonon markkinoinnin vuoksi. Kovaäänisimmin kaikuivat kuitenkin tyytymättömyys oopperan johtoa kohtaan ja vaatimus sen irtisanoutumisesta. Protestit oopperan käytävillä saivat aikaan pieniä muutoksia johtoportaan hierarkiassa, mutta nämä kosmeettiset muutokset eivät tyydyttäneet laajempaa työntekijöiden joukkoa. Kuitenkin vuoden 2012 presidentinvaalien jälkeen, kun Mohammed Morsin voitto oli sinetöinyt Muslimiveljeksien vallan, oopperan johto tuntui olevan aina vain paremmassa neuvotteluasemassa suhteessa oopperatalon työntekijöihin.
Kenttätyöni edetessä minusta tuli osa oopperatalon vakiintunutta katsojakuntaa. Etnografista tutkimusta vieraassa ja erityisesti niin sanotussa jälkikolonialistisessa kontekstissa tekevän tutkijan tulee aina miettiä omaa suhdettaan tutkimuskohteeseen. Valkoisena tutkijana, jolla on tietynlainen habitus, minut leimattiin usein kehittyneen eurooppalaisen valtion ”kulttuuria ymmärtäväksi” edustajaksi, ja olin näin aina tervetullut vieras oopperan tiloissa. On vaikea arvailla, olisiko Kairon yliopiston tutkija yhtä lailla tervetullut vieras. Oopperatalon johdon ajatukset paikallisesta yleisöstä ovat kuitenkin suuntaa-antavia. Tutkimusjaksoni aikana minua ihmetytti usein, miksi oopperatalon hallinnoimat katsomot eri teattereissa olivat harvoin täynnä. Asiaa tiedustellessani eräs oopperan johtoportaan edustaja valitteli minulle, että Kairosta ei löytynyt sopivaa yleisöä. Monet muutkin lähteeni surivat sitä, että egyptiläiset eivät arvostaneet oopperaa. He yhdistivät tietynlaisen pukeutumisen oopperan arvostamiseen ja kokivat, että molemmat olivat kadonneet Egyptistä. Oopperatalon kravattisääntö, jonka perusteella turvallisuushenkilöstö käännytti kravatittomia miehiä ovelta, ei ollut pystynyt pitämään yleisöä toivotulla tasolla. Tässä valossa edellä mainittu oma sijaintini tutkimuskentällä valkoisena eurooppalaisena, ”sivistyneeksi” koettuna oopperatutkijana oli ongelmallinen. Yleisön vähyydestä huolimatta pääsin eurooppalaisena nauttimaan ilmaisesta sisäänpääsystä useisiin esityksiin Kairossa ja Egyptin toiseksi suurimmassa kaupungissa Aleksandriassa. Muun muassa modernin tanssin esitys toukokuussa 2013 Kairon keskustassa sijaitsevassa El Gomhouria -teatterissa oli erityisen tyhjä, ja paikalla ollut yleisö koostui suurelta osin oopperatalon henkilökunnasta. Pidin outona, että teatteriin saavuttuani minulle kuitenkin ojennettiin ilmaislippu. Ihan kuin minun läsnäoloni teatterissa olisi haluttu varmistaa.
Sama dynamiikka yleisön ja eurooppalaisen tutkijan suhteen toistui Aleksandrian Sayed Darwish -teatterissa. Aleksandrian menneisyys glorifioidaan usein eri kulttuurien rauhanomaiseksi yhteiseloksi sen kosmopoliittiseksi kuvaillun historiaan viitaten. Kairon oopperatalon ryhmät matkustavat lähes kuukausittain Aleksandriaan esittämään samaa tuotantoa kuin Kairossa. Kairon oopperaväen tavoin myös minä matkustin Kairosta Aleksandriaan. Varmistaakseni paikan Niili-balettiin varasin lippuni etukäteen Kairosta käsin. Saavuttuani Aleksandriaan kaksi oopperatalon PR-vastaavaa johdatteli minua tämän hiljattain remontoidun teatterin käytävillä. Esittelykierroksen lopuksi minulle ojennettiin jälleen kerran ilmaislippu tulevaan konserttiin. Esityksen alkaessa Kairosta matkanneet tanssijat joutuivat kohtaamaan saman pettymyksen kuin usein aikaisemmin, sillä yleisössä istui tutkijan lisäksi vain muutama muu katsoja. Heräsi kysymys, oliko klassinen musiikki menettänyt viehätyksenä Aleksandrian menneisyyttä nostalgisoivan yleisön keskuudessa. Balettiesityksessä oli omat virheensä, eikä se ehkä miellyttäisi harjaantuneen esittävän taiteen kriitikon silmää. Egyptiläinen oopperakriitikko kuitenkin kehui esityksen taiteellista fuusiota, ja niinpä voimme olettaa, että myös Aleksandrian asukkaat saattaisivat iloita mahdollisuudesta nauttia oopperatalon antimista.
Yhteinen vihollinen yhdistävänä tekijänä
Yleisön harvalukuisuuden sijaan oopperan johdolle suurempi ongelma oli uusi Mohammed Morsin Muslimiveljes-johtoinen hallitus. Syynä olivat Muslimiveljesten erilaisiksi koetut kulttuuriset arvostukset. Arkitietoa oopperapiireissä oli, että Muslimiveljekset eivät osanneet arvostaa korkeakulttuuria, kuten oopperaa. Yksi villi huhu muun muassa väitti, että uudet hallitsijat aikoivat määrätä balettitanssijoiden mekkojen helmoille uuden pituuden. Tässä kontekstissa oopperan johdon vaatimus, että vihollisen edessä oli puhallettava yhteen hiileen, puri oopperaväkeen. Keskusteluissani aikaisemmin oopperajohtoa vastaan protestoineiden nuorten kanssa kävi selväksi, että aikaisemmista tavoitteista oli luovuttu. Kamppailua Muslimiveljeksiä vastaan kuvailtiin ehdottomin termein: kyse oli Kairon oopperan eloonjäämiskamppailusta.
Vuoden 2011 kansannousua seuranneina vuosina Egyptin kulttuuriministeri vaihtui tiuhaan tahtiin. Myös presidentti Mohammed Morsi nimesi uuden kulttuuriministerin keväällä 2013 muutama kuukausi ennen vallankaappausta. Sabry Arabin korvannut Alaa Abdel Aziz tuli kulttuuripiirien ulkopuolelta. Valinta pelästytti monet kulttuuritoimijat. Uusi ministeri kritisoi vaihtuvuuden puutetta oopperatalon henkilökunnassa: samat henkilöt kontrolloivat oopperataloa kuin ennen vuoden 2011 vallankumousta. Aida-oopperan harjoitukset ja esitykset toukokuussa 2013 vietiin läpi tämän poliittisen myllerryksen varjossa ja Egyptin kulttuurielitiin taistellessa uuden hallinnon tekemiä muutoksia vastaan. Tämän seurauksena Aidan vuoden viimeisenä esityspäivänä toukokuussa 2013 uusi kulttuuriministeri irtisanoi Kairon oopperatalon johtajan – saman johtajan, jonka irtisanomista myös oopperatalon työntekijät olivat aikaisemmin vaatineet. Saapuessani kyseisenä päivänä Aidan esitykseen oli selvää, että yhteinen vihollinen – uusi kulttuuriministeri – auttoi laittamaan sivuun monet oopperataloa sisältä repineet kiistat. Oopperapiireissä käytettiin tapahtuneen kuvaamiseen vahvoja kielikuvia, kuten Egyptin kulttuurin massamurhaa. Oopperan työntekijät protestoivat Muslimiveljeskuntaa ja uutta kulttuuriministeriä vastaan ja puolustivat oopperatalon johtajaa. Mielenosoittajat oopperatalon edustalla vaativat oopperan aikaisemman johtajan Ines Abdel Daïmin virkaan palauttamista nostaen ilmaan julisteita, joissa luki “me olemme kaikki Ines Abdel Daïm” ja “Kairon ooppera on punainen viiva”. Mielenosoittajat perustelivat ajatuksiensa muuttumista sillä, että käynnissä oli oopperatalon puhdistusprosessi. Protestoivan joukon mukana eurooppalainen tutkija pääsi jälleen kerran maksutta oopperan katsomoon. Kun esirippu nousi kansainvälisten toimijoiden puoliksi täyttämän katsomon edessä, näyttämöllä ei ollutkaan Aidan ensimmäisen näytöksen Memfisin kuninkaallisen palatsin kalusteita, vaan se oli täynnä kulttuuriministerin eroa vaativia kylttejä heiluttelevia Aidan hahmoja. Kapellimestari Nauer Nagi toi puheessaan esiin oopperatalon toimijoiden tuen talon irtisanotulle johtajalle:
Oopperan johtajaa tukien ja tarkoituksenamme estää Egyptin kulttuurin ja taiteiden tuho, taiteilijat ja oopperatalon hallinto ovat päättäneet osoittaa mieltään ja olla esittämättä Aida– oopperaa, kunnes kulttuuriministeri on erotettu tehtävästään.
Oopperan kapellimestari perusteli vaatimusta sillä, että uusi kulttuuriministeri irtisanoi pätevän oopperatalon johtajan ja yritti muuttaa Egyptin identiteettiä. Tämän Aidan esityksen jälkeen protestit jatkuivat eri paikoissa, muun muassa kulttuuriministeriön edustalla. Mielenosoitukset olivat osa laajempaa protestiliikehdintää, joka lopulta johti presidentti Mohammed Morsin syrjäyttämiseen. Kesällä 2013 väkivallan jatkuessa Egyptin kaduilla Oopperan ystävät -ryhmä kutsui sosiaalisessa mediassa kairolaisia juhlimaan Muslimiveljesten tappiota balettiesitykseen. Egyptiläisten sotilaiden kuollessa yhteenotoissa tai terroriteoiksi kutsutuissa hyökkäyksissä oopperatalo julisti suruajan. Satojen presidentti Morsin kannattajien kuollessa Kairon kaduilla samanlaista suruaikaa ei vietetty. Samalla oopperatalon toimijat olivat keskeisessä roolissa kirjoittamassa kulttuuritoimijoiden yhteistä julistusta, joka tuomitsi Muslimiveljeskunnan terroristijärjestöksi.
Vallankumouksen jälkeisinä vuosina Kairon oopperatalo toimi nationalismin pelikenttänä ja palveli poliittisia päämääriä. Kriittisten äänten vaietessa oopperatalon sisällä se tuki entistä sotilasjohtajaa ja nykyistä presidenttiä Abdel Fattah El-Sisiä. Vuoden 2013 tapahtumien taustalla, kuten Egyptin kulttuurituotantoa tutkineen Jessica Winegarin tutkimus osoittaa, on kulttuuritoimijoiden pyrkimykset taistella niin sanottua Egyptin islamisoitumista vastaan. Kulttuurin tuottajat ovat valtion virkamiehiä, toimivat sen myönnytysten alla ja ovat näin samalla sen suojatteja. ”Egyptin kulttuuri” ja ”Egyptin identiteetti” nousivat kulttuuritoimijoiden diskurssissa jatkuvasti esille. Käsitteen sisältöä selkeämpää oli aina se, minkä se sulki pois: Muslimiveljeskunnan ja muut ”islamistit”.
Liina Mustonen väitteli Eurooppalaisen yliopistoinstituutin yhteiskuntatieteiden laitokselta toukokuussa 2017. Hänen väitöskirjansa käsittelee kosmopoliittisuutta, sosiaalista erottautumista ja sukupuolta Egyptin kontekstissa Arabikevään myrskyisinä vuosina. Kirjoitus perustuu hänen kenttätyöhönsä Egyptissä vuosina 2012-2014.
Kirjallisuutta
Pierre Bourdieu (1989 [1979]), Distinction: A Social Critique of the Judgement of Taste. London: Routledge.
Jessica Winegar (2006a), Creative Reckonings: The Politics of Art and Culture in Contemporary Egypt. California: Stanford University Press.
Edward W. Said (1987), ”The Imperial Spectacle.” Grand Street 6 (2):82-104.