Suomalaiset ovat tehneet tieteellisiä tutkimusmatkoja Syyro-Mesopotamian alueella jo parisen sataa vuotta. Tunnetuin varhainen Syyriaan suunnannut suomalainen tutkimusmatkailija oli Georg August Wallin (1811-1852), joka osallistui beduiinien karavaaniretkiin laajemminkin Lähi-idässä. Wallinin merkittävinä seuraajina toimivat Arthur Hjelt (1868-1931) ja Aapeli Saarisalo (1896-1986), jotka jäljittivät Syyrian muinaisia kulkureittejä ja asujaimistoja ottamalla arkeologisen jäämistönkin huomioon.
Suomen oma ensimmäinen ja virallinen arkeologinen tutkimushanke Syyro-Mesopotamian alueella alkoi vuonna 2000 ja päättyi 2010. SYGIS-nimellä (the Syrian Geographic Information Systems) tunnetun Jebel Bishrin tutkimushankkeen alaisuuteen kuului myös pohjoismainen tohtorikurssi ja Syyrian muinaismuistoviraston työntekijöille kehitysyhteistyönä laadittu paikkatietokurssi. Suomalaishankkeen kohteena on ollut Jebel Bishrin laajaan Palmyranvuoristoon kuuluva pöytävuori Keski-Syyriassa. Vuori sijaitsee Eufratvirran ja Syyrian autiomaan välillä ja kohoaa 865 metrin korkeuteen meren pinnan yläpuolelle. Alue kuuluu kuivaan vyöhykkeeseen, jossa vuotuinen sademäärä vaihtelee 100-200 mm välillä. Se sallii vain satunnaisen viljelyn seudulla, joka on ollut paimentolaisten laidunmaata jo tuhansia vuosia – ensimmäiset merkit paimentolaisuudesta alueella sijoittuvat Jebel Bishrin länsijalustan keitaisiin ja ajoittuvat nuoremmalle kivikaudelle noin vuoteen 7000 eKr.
Suomalaistutkimuksen tarkoituksena on ollut inventoida ja kartoittaa vuoren lähes arkeologisesti tutkimattomalla seudulla havaittavia muinaisjäännöksiä ja nykybeduiinien asujaimistoja. Hankkeessa alueen muinaisjäännösten ja nyky-yhdyskuntien jäljittämisessä sekä kartoituksessa on käytetty satelliittikuva-aineistoja, joiden avulla valittiin maastotutkimuksen kohteet. Varsinainen kenttätyö tapahtui Syyriassa paikan päällä. Löytökohteiden kartoituksessa ja tutkimuksissa on käytetty tietokonepohjaista paikkatietotekniikkaa. Arkeologille löytökohteen sijaintitieto on ensijaista, sillä löytö ilman löytöyhteyttään ei avaa sen kulttuurillista merkitystä ja dynamiikkaa. Tarkalla sijaintitiedolla on pystytty myös auttamaan Syyrian muinaismuistoviraston suojelutoimintaa; erityisesti hautarosvot ovat olleet Jebel Bishrin alueen ongelmana.
Kaikki ihmistoiminnan menneet merkit ovat samanarvoisia. Vain ymmärtämällä tämän pystymme havainnoimaan ihmisten asumuksissa ja elinkeinoissa tapahtunutta jatkumoa tai muutoksia. Arkeologia ei ole vain kulta-aarteiden ja luksuksen etsintää, vaan muinaisen ihmisen toiminnan kokonaisvaltaisempaa ymmärtämistä. Jebel Bishrin perusinventoinnissa löytöaineistosta etsittiin vastauksia kysymyksiin, jotka valaisisivat vuoriston paimentolaisuuden, ympäröivien keitaitten ja
Eufratvirran kyläkulttuurin suhdetta muinaisuudesta nykyisyyteen. Paimentolaisuus alueella kantaa pitkäkestoisia perinteitä ja käyttäytymismalleja. Autiomaapuolen asukkaat taistelevat ilmastonmuutoksen kourissa aavikoitumista vastaan. Ihmisen muinainen vuorovaikutus ympäristönsä kanssa näkyy arkeologisessa materiaalissa ja maiseman muutoksissa. Arkeologia on ainoa tiede, joka pystyy tutkimaan luonnon ja menneen ihmisen suhdetta pitkällä aikavälillä.
Jebel Bishrin kenttätyökaudet maastossa avasivat tutkijoille liikkuvien yhteisöjen pitkäkestoisen menneisyyden. Vuoren keskusalueelta ryhmämme geologi havaitsi ennestään tuntemattoman ja kuivuneen Nadran laaksoon sijoittuvan muinaisjärvialueen. Sen muinaisrannoilta ja terasseilta löytyi kymmeniä, jopa satoja vuosituhansia vanhoja piityökaluja. Metsästäjäkeräilijät ilmeisimmin pitivät vuoristoa riistan hankinta-alueena, sillä vireämmän asutustoiminnan merkkejä on El-Kowmin keitaassa vuoren läntisellä jalustalla ja Jebel Bishrin Eufratin puoleisella jalustalla, josta löysimme jopa 400 000 vuotta vanhan piihakun.
Vuoren läntisellä reunalla Tar al-Sbain kielekkeeltä löydettiin muinaisjäännösrykelmiä, jotka ajoittuvat aina vanhemmalta kivikaudelta pronssikaudelle. Alue oli kivikaudella kiinteässä yhteydessä läntiseen El-Kowmin keitaaseen. Vanhemman kivikauden romahtaneita kalliosuojia oli hauraassa kalkkikivessä vierivieressä; kalliosuojien päällä oli piistä hakattuja kivikirveitä, iskureita ja kaapimia lukemattomia määriä. Yllättävimpiä olivat työkalupajat, jotka löytyivät ikään kuin eilen hylättyinä, vaikka ne olivat odottaneet arolla lähes koskemattomina yli 10 000 vuotta! Kebaran ja natufien kulttuuri näkyy esineistössä ja kertoo metsästäjäkeräilijöiden vähittäisestä siirtymisestä ruokaatuottavaan talouteen, aluksi pienimuotoiseen viljelyyn.
Jebel Bishrin alueella puolestaan nyt kartoitetut paimentolaisten kupari- ja pronssikautiset kivikehät ja hautapaikat muistuttavat paitsi alueen karjaa kasvattaneista elinkeinonharjoittajista myös heidän muinaisesta uskonnostaan aikavälillä 5200-1200 eKr. Kumpareelliset kiviröykkiöhaudat ja erikokoiset kivikehät ovat Jebel Bishrin yleisimmät arkkitehtoniset jäännöstyypit ja kuuluvat alueella paimentolaiskulttuurien rakenteisiin. Paitsi kenttäinventoinneissa tarkimmilla satelliittikuvilla pystyimme kartoittamaan vuoren keskiosien kivikehiä, joista useimmat olivat ilmeisimmin toimineet lammaskarsinoina. Satelliittikuvatutkimus oli aikaa ja rahaa säästävää, ja sen avulla pystyttiin myös laskemaan kunkin lammaskarsinan ja paimenen kulkuvyöhykkeen laajuus sekä laiduntamisalueet. Näin muinaisen paimentolaisen toimintapiiri saatiin kouriintuntuvasti esille. Ilmeni, että muinaiset karja-aitaukset keskittyivät erityisesti vuoren huipun tuntumaan ja muinaisjärven pohjaan kuuluville otollisille ruohikkoalueille. Nautinta-alueet kullekin karsinalle olivat yleisesti 1 km²:n laajuisia.
Alueen metsästäjäkeräilijöiden ja paimentolaisten liikkuvuudessa on ollut aste-eroja erilaisten ryhmien, kuten heimojen ja klaanien, välillä. Varhaisimmat merkit paimentolaisten kyläkulttuurista Eufratin varrella löysimme Tell Kharitan rauniokummusta, jonka keramiikkalöydöistä paljastui varhaispronssikauden (3. vuosituhat eKr.) paimentolaisuuden lisäksi myös Mesopotamian vanhimman sumerilaisen kaupunkikulttuurin vaikutus. Mesopotamian nuolenpäätekstit 3.-1. vuosituhannelta eKr. kertovat Jebel Bishrin alueella vaikuttaneista länsiseemiläisistä paimentolaisista, kuten amorilaisista ja aramealaisista. Itse asiassa Jebel Bishri on kyseisissä lähteissä nimetty ensin ”Amorilaisten vuoreksi” ja sittemmin ”Aramealaisten vuoreksi”. Vuoren pohjoisalue on ilmeisesti 3. vuosituhannella eKr. kuulunut kirjoitustaidonkin keksineiden sumerien siirtokuntaan, jossa amorilaiset paimentolaisheimot toimivat vasalliasemassa. Sumerit pitivät amorilaisia sivistymättöminä teltta-asukkaina, jotka söivät raakaa lihaa.
Amorilaispaimentolaisilta ei ole säilynyt omalla kielellä kirjallisia lähteitä, joista tuntisimme heidän äänensä 3. vuosituhannelta eKr. Sumerien teksteistä kuitenkin tiedämme, että vuoristosta tuotettiin
kiveä temppelien rakennusaineeksi Etelä-Mesopotamiaan. On ilmeistä, että Akkadin valtakunnan romahdus ja alueella kuivuutta lisännyt ilmastonmuutos 3. vuosituhannen lopulla eKr. sai amorilaisheimot sisä-Syyriasta, kuten Jebel Bishriltä, levittäytymään eri puolille Lähi-itää. Paimentolaisista osa asettui aloilleen kaupunkilaisiksi perustaen merkittäviä kuningaskuntia. Historian kuuluisin amorilaishallitsija on Hammurabi, jonka sukujuuret johtavat Syyrian aavikoille ja joka perusti Mesopotamiaan Vanhan Babylonian valtakunnan.
Ylängön ja laaksoalueiden kyläkulttuurin välinen transhumance-tyyppinen paimentolaisuus esittäytyi jo Eufratilla sijainneen pronssikautisen ja kaupungistuneen Marin amorilaiskuningaskunnan tekstilähteissä 2. vuosituhannella eKr. Niistä tunnetaan mainintoja Jebel Bishrin röykkiöhaudoista ja niissä alue mainitaan sutealaisten sekä benjaminilaisten paimentolaisheimojen territoriona ja laitumena. Röykkiöhautakalmistoja kartoitimme erityisesti Jebel Bishrin keskusalueilla. Eräät haudoista olivat selvästi heimopäälliköiden leposijoja; niiden ympärille oli rakennettu labyrinttimäisiä kivikehiä, jotka viittasivat vainajan korkeampaan asemaan. Pronssikautisten Eblan ja Marin kuningaskunnan vaikutus on arkeologisesti nähtävissä myös Jebel Bishrin Eufratinpuoleisilla rannoilla. Siellä kartoitimme Tibnen kylässä rauniokummun, jonka keramiikka kertoo yhteyksistä Eblan ja Marin pronssikautisiin kuningaskuntiin. Yhdyskunta ilmeisimmin toimi 2. vuosituhannella eKr. Marin kuninkaiden Dûr Yahdunlim -nimisen linnoituksen satamana. Eufratin puoleiset haudat selvästi kuuluivat keramiikkalöytöineen Marin ja Hanan kuningaskunnan vaikutuspiiriin.
Aramealaispaimentolaisten asutus Jebel Bishrin seudulla jatkui rautakaudelta (1200-535 eKr.) aina ajanlaskumme taitteeseen ja roomalaiskauteen asti. Assyrialaiset tekivät useita valloitusretkiä alistaakseen Jebel Bishrin aramealaisia. Vuoristo on sittemmin sijainnut merkittävien karavaanireittien ja roomalaisten sotilasteiden kolmiossa. Silkkitie halkoi vuoren ohitse Syyrian autiomaata, ja Rooman valtakunnan itäraja tuli linnoitettavaksi niin Jebel Bishrin läntisen autiomaan kuin Eufratin varrella. Autiomaavyöhykettä varustettiin paimentolaisheimoja vastaan. Vuoren länsijalustalle nousi noin 300 jKr. Strata Diocletianaksi kutsuttu raja-alue. Sen esilinnoitusvaihe on kuitenkin keisari Diokletianustakin vanhempi, ja vyöhyke oli rakennettu tukemaan myös Eufratin rajaa Rooman arkkivihollista Parthiaa ja myöhemmin Persiaa vastaan. Suomalaiset kartoittivat ja tutkivat mm. alueen roomalaisia linnakkeita ja sotilastukikohtia.
Elettyään aikaisemmin kokonaan autiomaassa teltta-asukkaina ja liikkuvina kamelipaimentolaisina monet alueen nykybeduiinit ovat Eufratin ja vesilähteiden läheisyydessä ryhtyneet pienkarjan kasvattajiksi. Apuna pienkarjan laiduntamisessa toimivat aasit ja koirat. Jebel Bishrin vuoristo toimii erityisesti Eufratinpuoleisten kylien laidunmaana. Beduiinien hylkäämiä telttojen leiripaikkoja ja pihapiirejä tutkimme vuoren länsijalustalla etnoarkeologian menetelmin. Satelliittikuvista saatoimme havaita, että aavikoitumisen leviäminen Syyrian autiomaan puolelta oli yksi ilmeinen syy nykyistenkin leiripaikkojen ja pihapiirien autioitumiseen. Beduiinit ovat lähteneet paremmille laidunmaille. Tutkimme myös edelleen toimivan Shanhasin beduiinikylän asemakaavaa, ja kentällä merkitsimme muistiin sen pihapiirien pohjakaavoja toimintoineen. Tutustuimme näiden pienkarjaa kasvattavien beduiinien vuotuiskiertoon perustuvaan elinkeinoon.
Shanhasin paimentolaiset alkoivat hallituksen rohkaisemana 1960-luvulla asettua aloilleen ja perustivat kiinteän kylän harjoittaen lisäelinkeinona pienimuotoista viljelyä kuivuneissa joenuomissa. Osan vuodesta he viettävät edelleen teltoissa Eufratin pohjoispuolella Jezirassa sijaitsevilla laidunmailla. Pihapiiriin kuuluvat eläinten kasvatus ja ruuanlaitto. Tutkimuksessamme Shanhasin kylä palveli meitä menneisyyden elävänä laboratoriona, jossa vielä asumismuodot seurasivat puolittain vanhaa telttaelämää, ja elinkeinot muistuttivat Marin tekstien pronssikautistyyppisen paimentolaisuuden jatkuvuudesta alueella. Räjähdysmäinen aavikoituminen on vaikeuttanut Shanhasinkin elinkeinoja: viljelyalat ovat pienentyneet ja vihreämmät laidunmaat Eufratin toisella puolella Jezirassa houkuttelevat kokonaan ympärivuotisiksi teltta-asukkaiksi palaamista.
Jebel Bishri oli käytännössä ennen suomalaistutkimuksia ollut kuin terra incognita – tuntematon maa. Nyt tiedämme, että alue on vuosituhansia toiminut liikkuvien yhteisöjen, kuten metsästäjäkeräilijöiden ja paimentolaisten nautinta- ja asuma-alueena. Se on ollut raaka-aineillaan, riistallaan ja karjan laidunmaillaan Eufratin ja keitaiden asukkaiden taloudellista ruokavarastoa, liha-aittaa tai -basaaria. Jebel Bishri -vuoren muinaisessa nimessä Basaar, joka joidenkin näkemysten mukaan muistuttaa seemiläisissä kielissä ”lihaa” tarkoittavaa sanaa, saattaa piillä alueen merkitys paitsi sen muinaisille asukkaille myös ympäröiville ruokatalouksille.
Vuoriston ja laakson välinen vuorovaikutus ja siihen liittyvä dynamiikka ovat luoneet taloudellisen symbioosin, joka on kestänyt vuosituhansia. Suuret kalmistoalueet viittaavat alueen uskonnolliseen merkitykseen heimoperäisille yhteisöille esi-isien laajana hautausmaana. Imperiumit eivät koskaan tuoneet pysyvää asutusta tai kaupunkikulttuuriaan vuoriston keskusalueille; monumentaalit jäännökset puuttuvat, niitä löytyy vain reuna-alueilta. Mutta liikkuvien yhteisöjen menneisyyttä tutkivalle alueelta avautuu monimuotoinen ja joustava elinpiiri, jossa elinkeinoista johtuva liikkuvuus tarjoaa vaihtoehtoisia ratkaisuja ja toimintamalleja asutukselle ilmastonmuutoksen tuomissa ympäristöongelmissa tai sosiaalis-poliittisissa haasteissa.
Minna Lönnqvist, FT on Lähi-idän arkeologian dosentti, joka on toiminut suomalaisen Jebel Bishri -projektin johtajana. Jebel Bishri – hankkeen loppuraportit ”Jebel Bishri in Context” ja ”Jebel Bishri in Focus” on julkaistu British Archaeological Reports International Series -sarjassa Oxfordissa vuosina 2008 ja 2011. Kiitollisina mainitsemme Syyrian muinaismuistoviraston vuosien yhteistyön sekä Suomen Akatemialta, NordForskilta ja Nokia Co:lta projektin saaman hankerahoituksen.