Eurooppalainen Lähi-idän, Pohjois-Afrikan ja arabimaailman tutkimus syntyi nykyisessä mielessä joskus 1700-luvun loppupuolella, ja Napoleonin Egyptin retkeä seuranneen noin parin sadan tutkijan työ oli sen ensimmäisiä tieteellisiä huipentumia. Sittemmin tämä tutkimustraditio on seurannut Euroopan tieteellisiä, filosofisia ja poliittisia aatesuuntauksia enemmän kuin mitään muuta. Alkuvaiheen tieteellisistä retkikunnista siirryttiin 1800-luvun toisella puoliskolla koloniaaliseen tieteeseen tarkoituksena legitimoida ja oikeuttaa siirtomaaherruus. Orientalismi ja erityisesti sen kritiikki1 ovat olleet tuota vaihetta koskevan debatin keskiössä viimeisen neljännesvuosisadan.
Viimeistään 1870-luvulla vakiintuneesta koloniaalisesta tieteestä eteenpäin aina tähän päivään asti Lähi-itää on tarkasteltu voittopuolisesti erilaisten ideologisesti värittyneiden silmälasien läpi. Essentialististen käsitteiden liukuma 1970-luvulta eteenpäin arabisuudesta ja arabeista muslimeihin ja islamisteihin on tästä oiva esimerkki.
Keväällä 2011 Lähi-idässä koettiin ensimmäinen vallankumous, joka ei perustunut islamiin tai panarabismiin vaan itse yhteiskuntaan, siis sen ristiriitoihin ja niiden pohjalta syntyneisiin poliittisiin voimiin. Nämä vuoden 2011 tapahtumat pakottavat meidät tutkijat pysähtymään ja miettimään, millaista tutkimusta tässä on oikeastaan oltu tekemässä.
Seuraavassa tarkastelen Lähi-itää ja Pohjois-Afrikkaa koskevaa tutkimusta ensisijaisesti yhteiskuntatieteiden ja humanististen tieteiden osalta. Arabikevät 2011 haastaa nykyisin vallitsevat tutkimustraditiot ainakin kolmella tai jopa neljällä tärkeällä alueella.
1. Lähestymistavat ja peruskäsitteet
Muistikuvani mukaan joskus 1970-luvun puolivälissä eurooppalainen nimittely vaihtui “tyypillisestä arabimaailmasta” “tyypillisiin muslimimaihin” puhuttaessa Pohjois-Afrikan ja Lähi-idän yhteiskunnista. Tämän huomioiden Anna Lindh -säätiön[2] toiminnanjohtaja Andreu Claret, käydessään Suomessa huhtikuussa 2011, kehotti meitä hylkäämään nuo liian monien tarkkailijoiden vääristyneet näkemykset, jotka ovat hallinneet Välimeren etelärannan ymmärtämistä viimeiset nelisenkymmentä vuotta.
Vuoden 2011 tapahtumien seurauksena esiintyy nyt vaateita, että tutkimuksessa tulisi siirtyä nimikkeistä ja nimittelystä itse yhteiskuntiin, siis yhteiskuntien tutkimukseen. Käytännössä tämä merkitsee, että sosiologit tutkivat Egyptiä tai Marokkoa ja niiden yhteiskuntia aivan kuin mitä tahansa yhteiskuntaa, tietysti kuitenkin kohteen erityispiirteet huomioiden. Mutta välttäen “tyypillisen arabimaan” tai “tyypillisen muslimimaan” leiman käyttöä. Tämän logiikaan mukaan näitä yhteiskuntia tulisi tutkia aivan samanlaisella tieteellisellä kurinalaisuudella kuin millä eurooppalaisia yhteiskuntia pyritään tutkimaan.3
“Arabisuus”4 ja arabimaailma tulisi ehkä ymmärtää kulttuurisena kokonaisuutena – ennen kaikkea kielen ja uskonnon kautta – mutta ei panarabismin, arabinationalismin tai baathilaisuuden5 prisman läpi. Nämä kolme viimeksi mainittua voivat tietysti olla tutkimuskohteita, ja arabimaailma on varmasti myös osittain poliittinen kokonaisuus.
Käsitteiden kohdalla tämä merkitsee turhasta eksotiikasta luopumista. Esimerkiksi termejä kuten ’heimo’ tai ’klaani’ tulisi käyttää ainoastaan silloin kun ne pystytään riittävän selkeästi ja aukottomasti määrittelemään. Jacques Berque, yksi 1900-luvun merkittävimmistä Pohjois-Afrikkaa tutkineista sosiologeista, kyseenalaisti jo 1950-luvulla heimokäsitteen käytön.6 Samoin alan tutkijat suosittelevat, että klaanikäsitteen käyttö rajoitettaisiin lähinnä Skotlantiin, jossa se on syntynyt. Sitä voidaan ehkä tietyin edellytyksin käyttää koskien myös Korsikaa ja Algerian Kabyliaa, mutta ei todellakaan paljon muuta. Ja nämä ovat vain esimerkkejä.
Alueen kansainvälisten suhteiden tutkimuksen osalta minua häiritsee arabimaailman liian yksioikoinen mieltäminen yhtenä ja samanlaisena kokonaisuutena. Tämäntyyppinen lähestymistapa estää meitä ymmärtämästä, että esimerkiksi Marokko on melkein kaikilla yhteiskuntaelämän aloilla lähempänä Espanjaa kuin Jemeniä. Kuitenkin tämän läheisyyden tunnustaminen avaa hyvinkin mielenkiintoisia vertailevan tutkimuksen näkymiä sekä auttaa meitä ymmärtämään niin Marokkoa kuin Espanjaa ja niiden yhteiskuntien kehitystä.
Minua on myös hieman häirinnyt tapa, jolla Suomessa ja Euroopassa vuonna 2011 on keskusteltu Kreikan ja erityisesti Espanjan “suuttuneiden” (“los indignados”) massamielenosoituksista sekä Occupy Wall Street -liikkeestä. On ongelmallista, että niitä ei ole tarkasteltu yhdessä arabimaiden kuohunnan kanssa, vaikka niin monta yhteistä piirrettä ja tekijää löytyy. Mistähän moinen johtuu? Nähdäkseni kysymys on erään asteisesta rasismista, ei yksinkertaisesti haluta käsitellä Välimeren etelä- ja pohjoisrannan kehitystä yhteisen viitekehyksen puitteissa. Kuitenkin New Yorkin Wall Streetin valtaajat yhdistivät heti hankkeensa Kairon Tahrir-aukion tapahtumiin.
2. Mitä tutkia eli mikä on relevanttia tutkimusta?
Kuten edellä yritin sanoa, vuoden 2011 mullistukset ovat merkinneet lopun alkua tähän asti vallinneelle tavalle ymmärtää arabimaailmaa. Käytännössä se merkitsee, että uskonto ja erityisesti uskonnollinen identiteetti sekä ns. Lähi-idän konflikti, siis palestiinalaisten ja israelilaisten välinen taistelu maasta, ovat menettämässä rooliaan alueen keskeisinä ongelmina ja selittäjinä.
Katse on siirtymässä moskeijasta laajemmin yhteiskuntaan, hunnusta naiseen, koraanista nuorisoon ja (oletetusta) arabisuudesta itse arabeihin. Ranskalaisen tutkijan Olivier Royn mukaan tieteellinen keskustelu islamista on alkanut kiertää kehää jo jokin aika sitten. Tunisian ja Egyptin kansannousut päästivät demokratian irti myös tässä kysymyksessä.7
Erityisesti humanististen ja yhteiskuntatieteiden kannalta on tärkeä miettiä tutkimuksen relevanssia. Mitä tekemämme tutkimus palvelee?
Suomesta katsottuna voisi kuvitella, että keskiössä on tutkimus, joka auttaa meitä ymmärtämään Välimeren etelä- ja itärannan yhteiskuntia, niiden mahdollisuuksia, ongelmia ja kehityspulmia. Tämä on tärkeää niille itselleen mutta myös meille, koska ainoastaan myönteisellä kehityksellä saavutetaan rauhanomainen yhteiskunta ja rauhanomaiset kansainväliset suhteet.
Nähdäkseni arabimaiden yhteiskuntien tutkimuksen tulee kohdistua ensisijaisesti niiden sosiaalis-taloudelliseen todellisuuteen ja toiseksi alueen nuorisoon. Nuoret ihmiset ovat alueen väestörakenteen kannalta tärkein ryhmä, ja heidän sosiaalis-taloudellisen todellisuutensa ja sen muutosmahdollisuuksien tunteminen on todellinen haaste tutkimukselle.
Arabikevään vallankumousten harjalla ratsastanut nuoriso välitti kuvan täysin erilaisesta arabimaailmasta kuin mitä meidän tutkimukselliset ja mediakoodimme sekä lukkiutuneet asenteemme ovat viime vuosina tehneet. Välimeren etelä- ja itärannan nuoriso on selvästi kiinnostuneempi puhumaan kansalaisuudesta (siis merkityksessä citoyenneté, citizenship), kansalaisoikeuksista ja demokratiasta kuin uskonnosta. Relevantin tutkimuksen tavoitteena tulisi olla tuottaa tietoa, joka soisi nuorisolle ja nuorille ihmisille suurin piirtein samanlaiset mahdollisuudet luoda oma elämä kuin muillakin maapallon nuorilla on. Käytännössä tämä merkitsee normaalia elämää, johon kuuluu koulutus, asunto, työpaikka ja mahdollisuus perheen perustaminen.
Jos paikallinen, eurooppalainen ja muu kansainvälinen tutkimus eivät pysty tuottamaan tutkimustuloksia, joiden myötä voidaan hyvin nopeasti antaa Pohjois-Afrikan ja Lähi-idän nuorisolle toiveita normaalista tulevaisuudesta, niin hukka meidät kaikki perii.
3. Tieteen ja tiedemaailman näkymät
Kansainvälisissä tutkijapiireissä on jo jonkin aikaa kuulunut vaade, joka on voimakkaasti vahvistunut vuoden 2011 kuluessa, siirtyä ideologisista enemmän empiriaan perustuviin käsitteisiin, jotka kykenevät käsittelemään menossa olevia muutosprosesseja. Onneksi Pohjois-Afrikassa ja Lähi-idässä on suhteellisen laaja hyvin koulutettu yhteiskuntatieteellinen tutkijavaranto. Silti eurooppalaisen tutkimuksen helmasyntejä on ollut samojen kosmopoliittisten eliittihahmojen kohottaminen tieteellisen keskustelun kohteeksi ja kumppaneiksi.
Jatkossa olisikin suotavaa, että alueen yhteiskuntia koskeva tutkimus tapahtuisi paljon enemmän yhteistyössä paikallisten tutkimuslaitosten ja tutkijoiden kanssa, jopa heidän johdollaan. Tällä tarkoitan nimenomaan ja ennen kaikkea paikan päällä koulutettuja sekä paikan päällä asuvia tutkijoita, en niinkään ainoastaan Euroopassa tai Pohjois-Amerikassa koulutettuja ja siellä toisella jalalla eläviä “intellektuelleja”.
Loppukesänä 2011 kysyttiin, miten paikallisten elämää pääsisi tutkimaan. Kevään vallankumouksen jälkeen tunisialaiset yhteiskuntatieteilijät ovat julkaisseet useita erittäin mielenkiintoisia artikkelikokoelmia, joissa he ovat pohtineet vallankumouksen haasteita tutkimukselle. He vaativat ponnekkaasti esimerkiksi ns. kehitystutkimuksen paluuta, mutta eivät kuitenkaan kehitysmaita luokittelevana harrastuksena vaan ihan oikeasti konkreettisia kehitysstrategioita palvelevana tutkimuksena. Tunisialaistutkijoiden näkemysten mukaan yhteiskuntatieteilijöiden panosta tarvitaan poikkitieteellisesti kaikilla yhteiskunnan sektoreilla ja maan eri alueilla hyvinkin paljon lähivuosikymmeninä.8
Mielestäni suomalainen Lähi-itä-tutkimus voi olla relevanttia ainoastaan, jos se kohdistuu konkreettisiin yhteiskunnallisiin kysymyksiin ja jos se toteutetaan mieluiten yhteistyössä paikallisten tutkijoiden ja tutkimuslaitosten kanssa. Toistan, paikallinen tutkimus ja yhteistyö sen kanssa ovat tässä avainsanoja.
Onneksi monet Euro-Välimeri-tutkimusverkostot ovat tässä edenneet merkittävästi viimeisen kahden vuosikymmenen aikana.9
4. Mitä voimme oppia arabimaiden tutkimuksesta ja tutkijoilta?
Vuosi 2011 on luonut meille mahdollisuuden vapautua vanhoista kaavoistamme ymmärtää arabimaailmaa ja lopettaa status quota vaaliva “orientalismi”. Mutta voimme myös kysyä, mitä eurooppalainen tutkimus, mukaan lukien Lähi-itä-tutkimus, voi oppia vuoden 2011 tapahtumista ja Lähi-idän omilta tutkijoilta.
Jo 1880-luvulla Emile Masquaray, kohdatessaan Pohjois-Afrikan vuoristojen berberiyhteiskuntia, kuvitteli löytäneensä eläviä reliikkejä antiikin Kreikan kaupunkivaltioiden demokratiasta ja pohti, miten näitä berberiyhteiskuntia tutkimalla voisimme parantaa omiamme.10 Myös tänään, koskien vuoden 2011 mullistuksia, voisimme miettiä, miten oppia arabimaiden tutkimuksesta ja tutkijoilta jotain sellaista, joka auttaa meitä paremmin kehittämään omaa yhteiskuntaamme. Ehkä menossa olevat perustuslain uudistamisprosessit voisivat sisältää jotain sellaista, jolla olisi laajempaa merkitystä ja joka saattaisi edistää yleismaailmallista keskustelua demokratiasta.
Mielestäni arabikeväällä täytyy olla ainakin jokin vaikutus esimerkiksi niihin tapoihin, joilla puhumme maahanmuuttajista, heidän kulttuureistaan ja heidän “kotouttamisestaan” täällä koti-Suomessa – sosiaalisen median käytön vauhdittumisen lisäksi.
Professori Tuomo Melasuo toimii TAPRIn eli rauhan- ja konfliktintutkimuskeskuksen tutkimusjohtajana Tampereen Yliopistossa. Tieteellisessä työssään hän on keskittynyt erityisesti Pohjois-Afrikan tutkimukseen. Hänellä on myös vankka kokemus yleensä arabimaailman, Länsi-Afrikan ja islamin poliittisen kulttuurin tutkimuksesta. Lisäksi Tuomo Melasuo vastaa Anna Lindh -säätiön (ALF) Suomen toiminnan koordinoinnista TAPRIssa. Kirjoitus perustuu Melasuon johdantoesitelmään Lähi-itä-kollokviossa 9.9.2011.
1 Tästä kritiikistä hyvä esimerkki on Edward Saidin Orientalismi (alkuteos Orientalism, Vintage Books, New York, 1978, suomentanut Kati Pitkänen, Gaudeamus, Helsinki, 2011), mutta ehkä vieläkin kriittisempi on Maxime Rodinsonin ‘La fascination de l’Islam’ suivi de ‘Le seigneur bourguignon et l’esclave sarrasin’, François Maspéro, Paris, 1980 (toimitettu englanniksi nimellä Europe and the mystique of Islam, I.B.Tauris, Lontoo, 1988).
2 Anna Lindh -säätiö on EU:n komission ja 43 jäsenmaan yhdessä vuonna 2004 perustama elin kulttuurivuoropuhelun edistämiseksi. Sen sihteeristö sijaitsee Aleksandriassa.
3 Viime vuosikymmeninä vallinneiden tutkimustraditioiden kyvyttömyydestä ymmärtää ja selittää vuoden 2011 tapahtumia Välimeren etelä- ja itärannan yhteiskunnissa katso esimerkiksi johdantoa tapahtumaan “Printemps arabes: mythe et fictions”, Cinquième Rencontre européenne d’analyses des sociétés politiques, REASOPO ja CERI, Pariisi, 2.-3. helmikuuta 2012.
4 Arabisuus, arabité, arabism,
5 Panarabismi ja arabinationalismi syntyivät 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa lähinnä Beirut–Kairo-akselilla, baathilaisuus taas 1930-luvulla.
6 Jacques Berque, ”Qu’est-ce qu’une tribu nord-africaine?”, teoksessa Hommage à Lucien Febvre, Armand Colin, Paris, 1953.
7 Yrittäessään ymmärtää tämän päivän maailmaa Olivier Roy puhuu post-islamistisesta vaiheesta ja väittää poliittiseen islamiin lukeutuvien puolueiden olevan lähempänä Yhdysvaltojen kristillistä äärioikeistoa kuin mitään muuta.
http://www.arabist.net/blog/2012/1/7/olivier-roy-and-post-islamism.html
8 “La lettre de l’IRMC”, Bulletin trimestrial avril – août 2011, No. 6, IRMC, Institut de recherche sur le Maghreb contemporain, Tunis, 2011.
9 Erilaisia tutkimusyhteistyötä harjoittavia verkostoja on hyvin paljon. Nimenomaan Euro-Välimeri-akselilla toimivia verkostoja ovat esimerkiksi FEMISE, taloustutkimuslaitosten verkosto, joka on ehkä tieteellisesti vakuuttavin kaikista näistä verkostoista, ja EuroMeSCo, kansainvälisiin suhteisiin ja turvallisuuspolitiikkaan keskittyvien tutkimuslaitosten yhteistyöelin. Mielenkiintoisia ovat myös SIHMED, historioitsijoiden verkosto, ja Unimed, yliopistoverkosto.
10 Emile Masqueray, Formation des cités chez les populations sédentaires de l’Algérie. Kabyles du Djurdjura, Chaouïa de l’Aourâs, Beni Mezab, (alunperin kustantanut Ernest Leroux, Pariisi, 1886), Présentation par Fanny Colonna, Archives maghrébines, CRESM, Edisud, Aix-en-Provence, 1983. Fanny Colonnan 25 sivua pitkä esittelyteksti on erinomainen johdanto aikakauden antropologiaan ja sen merkitykseen tämän päivän Pohjois-Afrikan todellisuuden ymmärtämiseksi.