Erään yön pikkutunteina istuskelin satunnaisen kaupan ikkunalaudalla Beirutin Ashrafien kaupunginosassa ystävieni Ghassanin ja Hassanin kanssa. Muut ystävämme olivat muutaman kymmenen metrin päässä baarissa, josta olimme poistuneet jutellaksemme rauhassa ja nauttiaksemme edullisempia kulmakioskista ostettuja virvokkeita. Hassan kertoi suunnitelmistaan lähteä maasta tulevana vuonna, ja Ghassan yritti vastustella. Hassan puolusteli päätöstään: ”Pidän Beirutista niin paljon enkä halua lähteä. Mutta Ghassan, haluatko minun jäävän koko elämäkseni töihin kirjakauppaan tienaamaan 800 dollaria kuukaudessa?” Ghassan, jo hieman huppelissa, ujelsi vastauksensa vitsailevalla mutta vakavalla äänellä: ”Voi ei, kaikki lähtevät, olen niin surullinen. Kaikki tuttuni ovat lähteneet, kaikki ystäväni. Ja nyt sinäkin lähdet.” Hassan pysyi hiljaa. Hetken hiljaisuuden jälkeen keskustelumme ajautui muihin aiheisiin.
Tämä lyhyt katkelma kuvaa beirutilaisille nuorille aikuisille yleistä ongelmaa ja tilannetta, jota käsittelin tämän artikkelin pohjana olevassa pro gradu -tutkielmassani. Käsittelen tässä artikkelissa tutkimukseni perusteella sitä, kuinka arabimaailman ja länsimaailman väliin stereotyyppisesti sijoitettavassa Libanonissa asuvien nuorten ymmärrys suhteellisesta sijainnistaan maailmassa vaikuttaa heidän käsitykseensä heidän nykyhetkestään ja tulevaisuudestaan. Tutkimukseni perustuu syksyllä 2015 toteuttamaani vajaan puolen vuoden etnografiseen kenttätyöhön, joka koostui sekä osallistuvasta havainnoinnista että noin 15 korkeakoulutetun beirutilaisen nuoren aikuisen teemahaastatteluista. Puhuessani tässä artikkelissa Beirutin nuorista aikuisista viittaan tutkimukseeni osallistuneiden henkilöiden kokemuksiin ja näkemyksiin. En esitä, että heidän näkökulmansa olisi yleistettävissä koskemaan kaikkia beirutilaisia.
Ghassan ja Hassan olivat taustaltaan tyypillisiä tutkimukseeni osallistujia: noin 25-vuotiaita korkeakouluopintoja suorittaneita nuoria, jotka olivat kiinni työelämässä ja suunnittelivat muuttoa Eurooppaan. Hassan oli syntynyt Länsi-Afrikassa libanonilaiseen perheeseen mutta asunut Beirutissa jo lähes kymmenen vuotta opintojensa vuoksi, Ghassan taas syntynyt ja elänyt elämänsä Beirutissa uskontokuntien rajat ylittävässä perheessä.
Tekstin alussa kuvaamani ystävysten pintapuolisesti leikkisä mutta pohjimmiltaan vakava keskustelu liittyy tutkimuksessani tarkastelemiini aiheisiin: nuorten koulutettujen aikuisten käsitykseen omasta suhteellisesta sijainnistaan maailmassa ja sen vaikutukseen heidän tulevaisuudenkuvissaan. Ranskankielinen Hassan suunnitteli muuttoa Ranskaan, koska hän koki, että Beirutissa hänelle ei ollut mahdollisuuksia; Ghassan oli kiintyneempi Beirutiin mutta koki vaikeaksi tilanteen, jossa lähes kaikki hänen ympärillään suunnittelivat muuttoa pois maasta.
Miksi beirutilaiset keskiluokkaiset koulutetut nuoret aikuiset katsovat pois Libanonista ja juuri Eurooppaan? Kyse on myös siitä, kuinka he kokevat sijaintinsa maailmassa. Mitkä paikat ovat heille helposti saavutettavissa ja mitkä heitä paikallaan pitäviä? Aineistoni perusteella esitän, että nuorten käsityksissä sijainnistaan suhteessa Eurooppaan, Persianlahden maihin ja Libanoniin korostuvat näihin paikkoihin stereotyyppisesti yhdistetyt arvot.
Tutkimuksessani Eurooppa yhdistyi nuorten aikuisten mielessä usein kulttuuriin ja vapauden arvoon, ja Eurooppaan (joka usein ranskankielentaitoisten kohdalla tarkoitti ranskankielistä Eurooppaa) kohdistuvaa kiinnostusta perusteltiin sillä, että elämä Euroopassa mahdollistaa vapaamman elämän kaukana suvun ja perheen valvonnasta ja rajoitteista sekä vahvemman kulttuurielämän ja mahdollisuuden tavoitella uraa tai muita tavoitteita taiteiden ja kulttuurin parissa. Persianlahden maat, joihin Libanonista on suuntautunut hyvin paljon työsiirtolaisuutta, kuvattiin taas stereotyyppisesti ennemmin ”kulttuurittomana” paikkana, jonne mennään lähinnä tienaamaan rahaa ja kokoamaan omaisuutta. Tätä korosti se, että nuorten näkemyksen mukaan palkkataso Libanonissa on huono, kun taas Euroopassa elinkustannukset suhteessa palkkatasoon eivät mahdollista rikastumista työnteolla. Libanonia nuoret kuvasivat ennen kaikkea paikaksi, jossa perustetaan perhe tai vaalitaan suhteita sukuun ja perheeseen.
Kolonialismin ja siirtolaisuuden kaikuja
Libanonilaisten nuorten aikuisten ymmärrys sijainnistaan maailmassa kietoutuu kahteen merkittävään tekijään Libanonin suhteissa muuhun maailman: kolonialismiin sekä pitkään siirtolaisuuden historiaan ja suuriin diasporayhteisöihin ympäri maailmaa. Libanonin synty on tiiviisti kietoutunut sen kolonialismin historiaan. Ensimmäiseen maailmansotaan asti Libanon oli osa osmanien valtakuntaa, joskin 1800-luvun puolivälistä alkaen sillä oli jonkinasteinen itsehallinto. Osmanivaltakunnan sisäisiin asioihin sekaantumaan pyrkineet eurooppalaiset suurvallat pitivät Libanonia erityisen kiinnostavana strategisten tavoitteidensa kannalta.
Libanonin suuri maroniittikristitty väestönosa ja erityisesti maroniittikirkko kehittivät vahvat suhteet Ranskaan jo 1800-luvun aikana. Kirkko ja kristitty ylimystö nojasivat Ranskan vaikutusvaltaan vahvistaakseen asemiaan niin suhteessa muihin Libanonin alueen uskontokuntiin kuin Istanbulin keskushallintoon. Toisaalta Iso-Britannia tähtäsi 1800-luvun puolivälin politiikassaan alueella pitkälti osmanivaltakunnan koossapitämiseen ja solmi samalla vahvat suhteet erityisesti Libanonin merkittävään druusiväestöön.
Erityisesti Ranskan vahva asema Libanonin politiikassa näkyi ensimmäisen maailmansodan jälkeen tavalla, joka puhuttaa vielä 2010-luvulla. Sodan voittajavallat hajottivat osmanivaltakunnan ja jakoivat Levantin maat keskenään mandaattialueisiin eli käytännössä eurooppalaisen siirtomaavallan alle. Iso-Britannia sai jaossa nykyiset Israelin, Palestiinalaisalueiden ja Jordanian alueet, kun taas Ranska sai Libanonin ja Syyrian. Ranskan siirtomaapolitiikan ja paikallisten eliittien valtakamppailun seurauksena piirrettiin nykyisen Libanonin rajat. Aiempaan Libanonvuorten mutasharrifiyaan liitettiin alueita rannikolta, Bekaan laaksosta sekä Etelä- ja Pohjois-Libanonista. Tämän prosessin aikana maroniittikirkko kannatti tyypillisesti kristittyenemmistöisen Libanonin muodostamista irrallaan Syyriasta, kun taas alueen muslimit kannattivat yhtä Libanonin ja Syyrian alueet kattavaa valtiota. Lopputulos oli jonkinlainen välimuoto: Syyriasta irrallinen Libanon, jossa oli vain heikko kristitty enemmistö mutta poliittinen valta keskitetty lähinnä kristittyjen käsiin.
Osmaniajan ja sitä seuranneen Ranskan mandaattiajan aikana erityisesti ranskankielinen koulutus ja vahvat poliittiset ja kulttuuriset suhteet Ranskaan vahvistuivat Libanonin erityispiirteiksi. Esimerkiksi Libanonin arvostetuin ranskankielinen yliopisto, Université SaintJoseph, perustettiin vuonna 1875 jesuiittojen toimesta. Samalla Libanoniin vakiintui pohja nykyiselle poliittiselle järjestelmälle, jossa valta jaetaan uskontokuntien välillä. Tämä tapahtui osittain osmanikeisarikunnan millet-järjestelmän ja osittain Ranskan siirtomaavallan seurauksena. Sekä millet-järjestelmä että Ranskan siirtomaavalta tunnistivat ja määrittivät eri uskontokunnat erillisiksi yhteisöikseen, jotka voisivat toimia hallinnon perustana. Paikalliset eliitit ja muu väestö hyödynsivät tätä periaatetta valtapyrkimyksissään ja päätyivät vahvistamaan uskontokuntien merkitystä. Poliittisen vallanjaon perustaksi vakiintui näin ajatus uskontokunnasta poliittisena yhteisönä. Näinä aikoina vakiintui myös perinne, jossa paikalliset poliittiset pyrkimykset ovat alueellisten ja eurooppalaisten suurvaltojen valtapyrkimyksiin kietoutuneita. Nykypäivän tulevaisuuttaan pohtivien libanonilaisnuorten kannalta on tärkeintä ymmärtää, että Libanonin kulttuurinen ja poliittinen läheisyys Ranskaan, ja toisaalta erityislaatuisuus suhteessa muihin Levantin valtioihin, syntyi näiden prosessien myötä.
Raha, perhe ja vapaus
Palatkaamme nykypäivään ja korkeakoulutettuihin nuoriin aikuisiin. Heille yksi merkittävä tapa muodostaa kokemus omasta paikastaan maailmassa on se, että eri sijaintien nähdään stereotyyppisesti edustavan erityisesti tiettyjä arvoja ja nämä arvot ohjaavat myös heidän tulevaisuudensuunnitelmiaan ja tuntemuksiaan nykytilanteestaan.
Öljytalouden luomien työpaikkojen ja ansaintamahdollisuuksien takia houkuttelevat Persianlahden maat näyttäytyivät nuorten aikuisten silmissä esimerkkinä rahasta ja taloudellisten resurssien keräämisestä. Monet libanonilaiset menevät Persianlahden maihin töihin voidakseen rahoittaa perhettään tai tulevaa avioliittoaan Libanonissa ja täyttää näihin liittyviä velvollisuuksia. Vaihtoehtoisesti he näkivät työn Persianlahdella mahdollisuutena edetä urallaan ennen siirtymistä parempiin työtehtäviin Libanonissa tai muualla. Merkittävintä on se, että kukaan ei kuitenkaan nähnyt mahdollista muuttoa Persianlahden maihin mahdollisuutena perustaa perhe tai rakentaa uutta kotia. Monet niistä nuorista, joiden parissa suoritin tutkimukseni, suhtautuivat kielteisesti koko ajatukseen muutosta Persianlahdelle vain ”rahan perässä”. Käytännössä tietysti monet libanonilaiset siirtotyöläiset ovat asettuneet Persianlahden maihin pitkiksikin ajoiksi, mutta esimerkiksi se, että kansalaisuuden saanti maissa on käytännössä mahdotonta, rajaa mahdollisuuksia asettua aloilleen.
Englannista hiljattain takaisin Libanoniin muuttanut hiukan alle kolmekymppinen Noor kuvasi siirtolaisuutta näin: ”Uskoisin, että libanonilaiset menevät mielellään Saudi-Arabiaan, Abu Dhabiin tai Dubaihin, koska he tarvitsevat rahaa. On aivan mahdotonta tehdä rahaa EU:ssa.” Toinen osallistuja, reilu parikymppinen kuvataiteilija Tony, kuvasi libanonilaisten siirtolaisuutta Persianlahdelle puolestaan näin: ”Kun libanonilaiset matkustavat Persianlahden maihin, he jäävät sinne jumiin, koska heidän palkkansa menee velvollisuuksiin Libanonissa, eivätkä he voi muuttaa pois Persianlahdelta, koska muualta ei saa vastaavaa rahamäärää.” Tony oli itse ollut Kuwaitissa työharjoittelussa ja samalla myynyt siellä tekemiään taideteoksia. Hän oli kuitenkin ehdottomasti sitä mieltä, että se oli vain väline taiteellisiin päämääriin. ”Olin Kuwaitissa vain saadakseni rahaa, mainetta ja tuloja, vain jotta voisin sijoittaa suurempaan projektiin Euroopassa tai jossain muualla. En oikeasti elä elämääni rahan vuoksi vaan haluan mielenrauhaa.”
Persianlahden maista poiketen monet tutkimukseeni osallistuneista näkivät Euroopan kulttuurin ja vapaan elämän tyyssijana. Monet heistä olivat matkustaneet Eurooppaan työharjoittelun, turismin tai opiskelijavaihdon merkeissä, ja monet suunnittelivat muuttoa Eurooppaan tulevaisuudessa mahdollisuuksiensa puitteissa. Tästä huolimatta kukaan ei kuitenkaan korostanut harkitsevansa muuttoa Eurooppaan parempien työmahdollisuuksien tai paremman palkan vuoksi. Kuten Noor yllä huomautti, paremman palkan perässä kannattaisi ennemmin muuttaa Persianlahdelle, missä elinkustannusten ja palkan suhde antaa paremmat mahdollisuudet omaisuuden keräämiseen. Siinä, kuinka Eurooppa yhdistettiin kulttuuriin ja vapauteen, kuuluu selkeästi myös kolonialistisia kaikuja ranskalaisten ”sivilisointiprojektista”, jossa Ranska esitettiin kulttuurin ja vapauden tyyssijana kehitettäville ”mandaattivaltioille”. Näistä jatkumoista huolimatta monet osallistujat kuitenkin pohjasivat näkemyksensä omakohtaiseen kokemukseen Euroopasta ja vertailuun Euroopan, Libanonin ja Persianlahden maiden välillä.
Libanon yhdistyi nuorten mielessä ennen kaikkea perhesuhteiden ylläpitoon ja mahdolliseen perheen perustamiseen. Useat huomauttivat, että vaikka haluaisivatkin muuttaa toistaiseksi Eurooppaan edellä mainituista syistä, he näkevät Libanonin ainoaksi oikeaksi paikaksi perustaa perhe. Perheen merkityksellä oli tietysti myös negatiivinen kääntöpuolensa: monet tunnustivat, että Libanonissa he ovat jatkuvasti perheensä ja sukunsa tarkkailun, arvostelun ja vaatimusten kohteena ja näistä vaateista vapaa elämä Libanonin ulkopuolella houkutteli.
Ghassan kuvasi suhdettaan Libanoniin viha-rakkaus-suhteeksi. Kun kysyin häneltä, mitä hän sitten rakastaa Libanonissa, hän vastasi: ”Rakastan perhettäni. Tämä on minun maani, ja sitä on rakastettava, vaikka sitä vihaisikin. Rakastan joitain ihmisiä täällä. Ainoa asia, joka korvasi kaikki ongelmat, oli se, että ympärilläni oli paljon hienoja ihmisiä, ja kun heitä ei enää ollut, aloin nähdä vain negatiivisia puolia. Mutta siinä kaikki. Minulla ei ole mitään nationalistisia tuntemuksia; en välitä tippaakaan identiteetistä ja kunniasta.”
Yksinkertaistettuna voidaan siis sanoa, että tutkimukseeni osallistuneet nuoret aikuiset yhdistivät jokaisen alueen johonkin merkittävään arvoon: Persianlahden maat ”rahan” arvoon, Libanonin ”perheen” arvoon ja Euroopan ”vapauden ja kulttuurin” arvoon. Näiden arvojen merkityksellisyys ja niiden yhteys alueisiin tietysti tuotettiin uudelleen arjessa tai ainakin nuorten aikuisten näkemyksissä siitä: Persianlahdella arki koostuisi palkkatyöstä taloudellisten resurssien keräämiseksi, Euroopassa vapaudesta nauttimisesta ja kulttuurin luomisesta ja Libanonissa perhesuhteisiin panostamisesta tai oman perheen perustamisesta.
Nämä arvot ja niiden yhteys paikkoihin ohjasi myös osallistujien tulevaisuudensuunnitelmia ja käsityksiä heidän omasta paikastaan maailmassa. Taloudellisen asemansa parantamista toivovat suunnittelivat töihin hakeutumista Persianlahdelle, kulttuurialan uraa tai vain vapaasta elämästä nauttimista havittelevat tähtäsivät Eurooppaan, kun taas suunnitelmat perheen perustamisesta tai perhesuhteisiin panostamisesta kohdistettiin Libanoniin.
Kielet, paperit ja poliittinen turhautuminen
Nuorten kokemukseen sijainnistaan maailmassa ja heidän tulevaisuudenkuviinsa vaikutti myös kolme muuta asiaa: kielitaito, kansalaisuus ja käsitys yhteiskunnallisesta tilanteesta ja muutoksen mahdollisuudesta Libanonissa. Aiemmin käsittelemäni kolonialismin historia ja esimerkiksi ranskankielisen koulutuksen merkitys näkyivät tässä tulevaisuudensuunnitelmien suuntautumisessa esimerkiksi puhuttujen kielten osalta. Useat tutkimukseeni osallistuneista nuorista aikuisista olivat opiskelleet tai opiskelivat ranskankielisessä Université de Saint-Josephissa ja hallitsivat ranskan kielen täysin sujuvasti. Etenkin heidän kuvitelmissaan mahdollinen muutto Eurooppaan tai länsimaihin suuntautui nimenomaan ranskankielisiin maihin muiden länsimaiden kustannuksella. Vaikka Ranskan rooli sen erityisen kolonialistisen historian takia oli merkittävä, kielen merkitys ei rajoittunut vain Ranskaan, vaan esimerkiksi myös Belgia ja Kanada näyttäytyivät kiinnostavina kohteina. Vastaavasti ne, joiden englanti oli merkittävästi ranskaa vahvempi ja jotka eivät olleet saaneet ranskankielistä korkeakoulutusta, olivat kiinnostuneita myös muista Euroopan maista.
Toinen merkittävä sijainnin tuntuun vaikuttanut jaottelu nuorten aikuisten välillä liittyi siihen, minkälainen passi kullakin oli. Sekä Libanonin siirtomaahistoria että pitkä diasporayhteisöjen ja siirtolaisuuden historia ovat vaikuttaneet siihen, että monilla libanonilaisilla on joko kaksoiskansalaisuus tai jopa ainoastaan jonkin muun maan kansalaisuus. Koska Libanonin passi on maailman viisumivaatimuksien suhteen melko heikko, rajojen ylittäminen on huomattavasti vaikeampaa niille, joilla on vain Libanonin passi. Nämä ilmaisivatkin suurta turhautumista matkustamisen vaatimaan byrokratiaan, joka tuntui heistä olevan ristiriidassa sen kielellisen ja kulttuurisen läheisyyden kanssa, jota he kokivat Eurooppaa kohtaan.
Eräänä laiskana lauantai-iltapäivänä olin Tonyn ja Josephin kanssa eräässä trendikkään Mar Mikhaelin kaupunginosan baarissa, ja keskustelimme matkustamisesta ja asiakirjoista. Tony kommentoi: ”Emme ikinä voi matkustaa minne haluamme. Aina on liikaa byrokratiaa.” Joseph tokaisi naurahtaen väliin: ”Minä olen brasilialainen. Minä voin matkustaa, koska isoäitini on brasilialainen”. Tony jatkoi: ”Se on todella turhauttavaa. Elät osana yhteiskuntaa, mutta sinun mentaliteettisi on erilainen. Uskon, että minut kasvatettiin eri mentaliteetilla. Joten huomaat olevasi jumissa täällä, etkä voi matkustaa. Ansaitsisin viisumin, koska minun mentaliteettini ei ole kuten libanonilaisilla, mutta minut merkitään Libanonin arabiksi, joten minun täytyy pärjätä sen kanssa, vaikka sisältä en ole. Olen maailman vähiten isänmaallinen henkilö. Haluan vain muuttaa pois.” Joseph lopetti: ”Luulen, että tuo on ongelma, jonka monet täällä kohtaavat”.
Kolmanneksi käsitykset poliittisen ja yhteiskunnallisen järjestelmän tulevaisuudesta ja yhteiskunnallisen muutoksen mahdollisuudesta näyttelivät merkittävää roolia siinä, kuinka vahvaa kuuluvuutta nuoret kokivat. Libanonin poliittinen järjestelmä on rakennettu uskontokuntien välisen vallanjaon varaan, kuten yllä kuvailin. Vakiintuneita poliittisia puolueita johtavat yhä usein sisällissodan aikana valtaan nousseet sotaherrat tai heidän jälkeläisensä, ja järjestelmää vaivaa krooninen korruptio. Osaltaan tämän korruption ja poliittisen järjestelmän jähmettymisen seurauksena kenttätyöni aikana vuonna 2015 maassa puhkesi Suomessakin uutisoitu jätekriisi, jonka seurauksena helteisten kesäkuukausien ajaksi Beirutin jätehuolto jäi täysin hoitamatta. Kaupungin kaduille kohosi nopeasti valtavia jätevuoria, mikä alleviivasi monille asukkaille nykyisen poliittisen järjestelmän ja poliittisen eliitin korruptoituneisuutta ja hyödyttömyyttä edes peruspalveluiden järjestämisessä. Roskakriisi sai kaupunkilaiset kaduille mielenosoituksiin, ja aluksi ratkaisua roskaongelmaan vaatineet protestit laajenivat nopeasti vaatimaan koko yhteiskunnallisen järjestelmän muutosta.
Useat nuorista aikuisista suhtautuivat kriittisesti vakiintuneeseen poliittiseen järjestelmään, ja he kokivat roskaprotestit toivon pilkahduksena ja mahdollisuutena vaikuttaa maan tulevaisuuteen ja yhteiskunnalliseen muutokseen. Kun valtaviksi kasvaneet protestit törmäsivät vakiintuneen poliittisen eliitin yhtenäisyyteen ‒ eliitin, joka normaalisti on tukkanuottasilla keskenään ‒ eivätkä saavuttaneet merkittäviä voittoja, liikehdintä hiipui pikkuhiljaa loppusyksyä kohden. Tämä muutoksen ikkunan sulkeutuminen protestien tuoman toivonpilkahduksen jälkeen sai nuoret arvioimaan mennyttä protestiaaltoa. Optimistisemmat totesivat mielenosoitusten osoittaneen, että mahdollisuus yhteiskunnalliseen muutokseen Libanonissa on olemassa, ja kokivat niiden kannustavan jäämään Libanoniin ja osallistumaan sen tulevaisuuden muokkaamiseen. Pessimistisemmät taas tulkitsivat protestien epäonnistumisen viimeiseksi merkiksi siitä, että asiat maassa eivät käänny parempaan ja että jo yhteiskunnallisen tilanteen takia heidän kannattaa pyrkiä jättämään maa taakseen.
Tämän tekstin julkaisuajankohtana, tasan kaksi vuotta alussa kuvatun keskustelun jälkeen, Ghassan ja Hassan asuvat molemmat Euroopassa. Libanonilaisille liikkuvuus ja siirtolaisuus eivät ole uusia globalisaation mukanaan tuomia kokemuksia, vaan niillä on takanaan pitkä historia. Tavat, joilla nykypäivän nuoret libanonilaiset aikuiset muodostavat kokemuksen omasta paikastaan maailmassa, ovat kuitenkin muutoksessa, kuten myös ne tekijät, jotka rajoittavat ja ohjaavat heidän mahdollisuuksiaan jäädä Libanoniin tai matkustaa sieltä muualle. Ghassanin ja Hassanin tuntemukset ja toiveet erosivat kaksi vuotta sitten. toisistaan, mutta siitä riippumatta he ovat päätyneet Libanonista Eurooppaan opiskelemaan ja työskentelemään. Siinä, kuinka yhteiskunnalliset ristiriidat konkretisoituvat nuorissa ihmisissä, jotka etsivät paikkaansa maailmassa, ei ole sinällään mitään Libanonille erityistä. Kuitenkin se, minne ihmiset sitoutuvat tai minne he katsovat toiveissaan, liittyy aina myös siihen, mitä he pitävät arvokkaana ja minkälaista elämää he tavoittelevat.
Samuli Lähteenaho on sosiaali- ja kulttuuriantropologian tohtorikoulutettava Helsingin yliopistossa. Väitöskirjaprojektissaan Samuli tarkastelee julkisen tilan muutosta Libanonin pääkaupungissa Beirutissa.
Kuva: Emna Mizouni. Wikimedia commons