Helsingin Kampintorille kerääntyy väkeä, joka nostaa lippuja liehumaan ylleen. Lipuissa on Kurdistanin työväenpuolue PKK:n perustajan Abdullah Öcalanin kuvia sekä Yekîneyên Parastina Gelin (YPG), eli Pohjois-Syyriassa toimivien ”kansan suojelusyksiköiden” tunnuksia. Ihmiset toistavat iskulauseita suomeksi ja kurdin kielen kurmanjin murteella:
”Turkki ulos Rojavasta!”,
”Turkki on ISIS!”,
”Rauha Kurdistaniin!”,
”Erdogan on terroristi!”.
Mielenosoituksen taustalla on Turkin asevoimien hyökkäys kurdijoukkojen hallussa olleelle Afrinin alueelle helmikuussa 2018. Mielenosoittajat osoittavat mieltään hyökkäystä vastaan ja ilmaisevat solidaarisuutensa kurditaustaisten Syyrian Demokraattisten Joukkojen (SDF) hallinnoimalle autonomiselle alueelle.
Diasporan käsite
Kurdien Lähi-itään kiinnittyvä poliittinen aktiivisuus on yleistä maissa, joissa on merkittävä kurdiväestö. Syyskuussa 2014 ISIS piiritti Turkin ja Syyrian rajalla sijaitsevan kurdienemmistöisen Kobanen kylän. Taisteluita seuranneissa massiivisissa mielenosoituksissa eri puolilla Turkkia sai surmansa 25 ihmistä poliisien ja mieltänsä osoittavien kurdien välisissä yhteenotoissa. Euroopan suurissa kaupungeissa kurdien poliittiset ryhmittymät, eritoten PKK:ta kannattavat ryhmät, mobilisoivat laajoja mielenosoituksia. Mielenosoittajat valtasivat Alankomaiden parlamenttitalon, ja Tukholman lentokenttä jouduttiin sulkemaan mielenosoitusten vuoksi. Myös Suomessa järjestettiin mielenosoituksia solidaarisuuden osoituksena Kobanen alueen kurdeille. Näiden lisäksi järjestetyllä nälkälakolla osoitettiin mieltä kansainvälisen yhteisön passiivisuudelle. Alankomaissa kurdien mielenosoitukset vauhdittivat sen osallistumista ISISin vastaisiin toimiin osana kansainvälistä koalitiota. Joissain Sveitsin, Saksan ja Ranskan kaupungeissa ne sen sijaan johtivat kahinoihin kurdien ja turkkilaisten välillä.
Ilmiötä on pyritty ymmärtämään ”diasporan” käsitteen avulla. Yleisimmin diasporalla viitataan maahanmuuttajien ryhmiin, jotka organisoituvat yhteisen identiteetin tai poliittisen ideologian ympärille. Diaspora on lähtökohtaisesti kiinnostunut synnyinmaan tai alkuperäiseksi kotimaaksi koetun maan kulttuurista ja politiikasta. Diaspora voi muodostaa sosiaalisen verkon, joka yhdistää ryhmän jäsenet synnyinmaassa tai kotimaaksi mielletyssä maassa käytyyn konfliktiin. Tällöin konflikti siirtyy sosiaalisena ilmiönä paikasta toiseen. Tähän prosessiin vaikuttavat lukuiset tekijät, kuten konfliktin luonne lähtömaassa, diasporan poliittiset suhteet, sekä diasporaa ympäröivän yhteiskunnan suhde diasporaan ja konfliktiin.
Kurdidiaspora Euroopassa
Ensimmäisen maailmansodan jälkeen muodostuneet Turkin, Irakin ja Syyrian kansallisvaltiot pyrkivät tukahduttamaan orastavat kurdinationalistiset liikkeet. Tämän seurauksena monet kurdinationalistit muuttivat Eurooppaan, ja Lontoosta ja Pariisista tuli kurdinationalismin keskuksia. Varakkaiden kurdiperheiden jäsenet kävivät usein Euroopassa kouluttautumassa, minkä jälkeen he palasivat takaisin kotimaahan uusien taitojen ja aatteiden kanssa. 1950-luvulla Euroopassa opiskelleet kurdit perustivat ensimmäiset järjestönsä. Ne pyrkivät keräämään yhteen kurditaustaisia opiskelijoita ja edistämään kurdilaista kulttuuria. Nämä verkostot loivat pohjan kurdidiasporan myöhemmälle järjestäytymiselle ja niiden poliittiselle toiminnalle.
1960- ja 1970-luvuilla Euroopan kurdien demografia muuttui. Työvoimapulasta kärsivät maat Pohjois-Euroopassa, eritoten Saksa, ottivat vastaan siirtotyöläisiä Etelä-Euroopasta, Balkanilta ja Turkista. Eurooppaan saapui silloin myös köyhiä kurdeja, jotka liittyivät olemassa oleviin diasporayhdistyksiin. He omaksuivat vähitellen niiden yhteiseen kieleen ja kulttuuriin perustuvan identiteetin. Vuonna 1946 perustettu Kurdistanin demokraattinen puolue oli ajan merkittävin kurdilainen poliittinen liike, ja sillä oli merkittävä ideologinen rooli diasporayhteisöissä.
Tilanne muuttui 1980-luvulla, kun Abdullah Öcalanin perustama Kurdistanin työväenpuolue PKK aloitti sissisodan Turkin valtiota vastaan. Puolue haki kannatusta ja rahoitusta kurdidiasporalta. Samaan aikaan Irakin ja Iranin välinen sota sekä Turkin sotilasvallankaappauksen jälkeinen väkivalta siviiliväestöä kohtaan Turkin itäosissa johtivat pakolaisuuteen. Näiden seurauksena noin puoli miljoonaa ihmistä saapui Lähi-idästä Eurooppaan, erityisesti Saksaan ja Britanniaan. Tulijoiden joukossa oli monia poliittista vainoa pakenevia kurdeja sekä PKK:n aktiiveja. PKK onnistuikin 1980-luvulla lisäämään suosiotaan Euroopan kurdien keskuudessa. Puolue kykeni vuosikymmenen puolestavälistä lähtien keräämään diasporalta noin viisikymmentä miljoonaa dollaria vuodessa.
Irakin ja Iranin sodan (1980–88) jälkeen presidentti Saddam Hussein koki maassa toimivat kurdilaiset poliittiset liikkeet uhkana valtion yhtenäisyydelle. Hussein aloitti sotatoimet kurdisiviilejä vastaan. Asia nousi kansainväliseksi ongelmaksi, kun Irakin armeija käytti vuonna 1988 Halabjan iskuissa kansainvälisten sopimusten kieltämiä kemiallisia aseita. Kansainvälinen yhteisö tuomitsi Saddam Husseinin ja tuki Euroopassa toimivia irakilaisten ja iranilaisten kurdien diasporajärjestöjä. Yhdysvallat tuki Kurdistanin alueellisen hallinnon (KRG) perustamista Irakin pohjoisosaan Persianlahden sodan jälkeen vuonna 1992. Länsimaiden kiinnostus alueeseen avasi Kurdistanin demokraattista puoluetta (KDP) ja Kurdistanin isänmaallista liittoa (PUK) tukeville ryhmittymille Euroopassa mahdollisuuksia vaikuttaa niiden kotimaan politiikkaan.
Samaan aikaan konflikti PKK:n ja Turkin välillä kärjistyi, ja väkivalta heijastui myös diasporayhteisöihin Euroopassa. PKK:ta kannattaneet ryhmittymät tekivät iskuja turkkilaisten omistamia liikkeitä vastaan Saksassa, Sveitsissä ja Ranskassa, ja iskivät Turkin Bernin konsulaattiin. Iskujen seurauksena Euroopan maat luokittelivat puolueen terroristijärjestöksi vuonna 2002. Turkin vuonna 2005 alkaneet EU-jäsenneuvottelut lähensivät Turkkia ja EU:ta, ja Turkki käytti uutta poliittista vaikutusvaltaansa PKK:n verkostoja vastaan Euroopassa.
Turkki myös solmi diplomaattisuhteet Irakin alueellisen kurdihallinnon kanssa, joka niin ikään julisti PKK:n terroristijärjestöksi vuonna 2004. Tämä etäännytti irakilaisia liikkeitä kannattavia ja PKK:ta kannattavia diasporaryhmiä toisistaan. Vuonna 2003 alkanut Irakin sodan vastainen rauhanliike Euroopassa sekä 2009 alkaneet Turkin valtion ja PKK:n väliset rauhanneuvottelut vaikuttivat PKK-mielisten diasporaryhmien taktiikoiden muutokseen. Ne alkoivat pyrkiä saamaan kannatusta vasemmistolaisista piireistä eri maissa.
Syyrian sisällissodan seurauksena PKK:n merkitys kasvoi jälleen, kun sitä aatteellisesti lähellä olevat kurdit perustivat Rojavan itsehallintoalueen Pohjois-Syyriaan. Rojavan kurdit pyrkivät aktiivisesti keräämään kannatusta myös diasporasta ja Euroopasta. Myös Irakin kurdipuolueet pyrkivät mobilisoimaan diasporaa ennen vuonna 2017 järjestettyä itsenäisyysäänestystä.
Suomen kurdidiaspora muodostui myöhään
Kurdiyhteisöt muodostuivat Suomessa myöhemmin kuin muissa Länsi-Euroopan maissa. Suomessa asui muutamia kurdiopiskelijoita 1970- ja 1980-luvuilla, mutta vasta 1990-luvulla saapuneet kurdilaiset kiintiöpakolaiset muodostivat ensimmäiset merkittävät kurdiyhteisöt. Suurin osa yhteisön jäsenistä oli kotoisin Irakista, mutta kiintiöpakolaisten joukossa oli myös Iranista ja Syyriasta tulleita kurdeja. Eri kurdipuolueiden kannattajat perustivat omia järjestöjään. Ryhmittymät jakautuivat poliittisten ideologioiden lisäksi eri kieliryhmien, kurmanjin murteen ja soranin murteita puhuvien ihmisten yhteisöiksi. Järjestöt ja yhteisöt harjoittivat kulttuuritoimintaa, mutta myös poliittista kansalaisaktivismia, kuten mielenosoituksia. Yhteisöt myös keräsivät rahaa lähetettäväksi perheilleen Kurdistaniin.
Joidenkin maahanmuuttajien PKK-kytkökset ovat herättäneet Suomessa viranomaisten huomion. Esimerkiksi vuonna 2009 Keskusrikospoliisi pidätti kaksi henkilöä epäiltynä PKK:n tukemisesta. Kurdien järjestöt ovat kuitenkin yleisesti ottaen hyvin verkostoituneita esimerkiksi monikulttuurista työtä tekevien järjestöjen ja instituutioiden kanssa. Syyrian sodan seurauksena syntynyt liikehdintä kurdikysymyksen ympärillä on lisännyt myös Suomessa toimivien diasporaryhmien aktiivisuutta. Siihen liittyen on järjestetty mielenilmauksia eri puolilla Suomea.
Aktivismin monet muodot
Pyrin hahmottamaan pro-gradu tutkielmassani kurdien poliittisen toiminnan saamiin muotoihin vaikuttaneita tekijöitä. Miksi joissain konteksteissa, kuten Saksassa 1990-luvulla, kurdidiasporaryhmittymät ovat saattaneet käyttää väkivaltaa, kun taas toisissa maissa, kuten Ruotsissa tai Suomessa, siltä on vältytty? Bahar Baserin ja muiden diasporatutkijoiden mukaan syyt liittyvät niin diasporayhteisöjen asemaan niitä ympäröivissä yhteiskunnissa, kuin myös niihin vaikuttavien poliittisten toimijoiden pyrkimyksiin, sekä tietenkin lähtömaan poliittiseen tilanteeseen. Aseellisen konfliktin osapuolet, valtiot, diaspora ja muut poliittiset toimijat muodostavat yhteisessä vuorovaikutuksessa olevan verkoston.
Saksassa 1990-luvulla maahanmuuttajat, erityisesti kurdit, olivat sosiaalisesti ja poliittisesti marginalisoitu ryhmä. Maahanmuuttajien kotoutuminen jätettiin suurelta osin maahanmuuttajayhteisöjen itsensä varaan. Tämä eristi yhteisöt muusta yhteiskunnasta. Lisäksi 1980-luvulta alkaen äärioikeistolaisten ryhmittymien tekemä ilkivalta ja maahanmuuttajayhteisöihin kohdistama väkivalta lisäsi yhteiskunnallisia jännitteitä. Samaan aikaan konflikti PKK:n ja Turkin valtion välillä muuttui aiempaa väkivaltaisemmaksi ja PKK:n ideologia radikalisoitui. Puolue otti käyttöön aiempaa väkivaltaisempia taktiikoita, ja ne levisivät myös joidenkin diasporaryhmien toimintaan. Saksan valtio pyrki tukahduttamaan PKK:n toimintaa kieltämällä sen tunnusten käytön, mikä lisäsi diasporayhteisöjen ja valtion välisiä jännitteitä.
Toisin kuin Saksassa, Suomessa ja Ruotsissa on pyritty ”kaksisuuntaiseen” kotoutumisprosessiin. Siinä valtio turvaa vähemmistöjen oikeudet kieleen ja kulttuuriin lainsäädännössä ja takaa oman äidinkielen opetuksen peruskouluissa. Valtio myös rahoittaa maahanmuuttajien yhdistyksiä ja järjestöjä, jos ne edistävät kotoutumistavoitteita. Tämä kannustaa yhteistyöhön valtion instituutioiden kanssa. Kynnys erilaisten eturyhmien toiminnalle Suomessa on matala. Keräämästäni haastatteluaineistosta selvisi, että monet Suomen kurdiaktiivit ovat tavanneet poliitikkoja ja kansanedustajia ja päässeet puhumaan kotimaansa politiikasta heidän kanssaan. Suomi ja Ruotsi ovat siis esimerkkejä maista, joissa diasporien poliittista toimintaa ohjaavat rakenteet ohjaavat diasporayhteisöjä lähelle muuta yhteiskuntaa. Ne myös kannustavat yhteistyöhön eri toimijoiden kanssa. Kuitenkin diasporille taataan kulttuurisen identiteetin säilyttäminen, mikä on tärkeää.
Suomessa kurdidiasporan poliittinen aktiivisuus kanavoituu kansalaisyhteiskuntaan ja sen myötä legitiimeihin toimintatapoihin. Suurimpana riskinä niin Pohjoismaissa kuin muuallakin radikalisoitumiselle ja väkivallan käytölle on diasporayhteisöjen eriytyminen muusta yhteiskunnasta ja lähtömaassa tapahtuvan poliittisen konfliktin eskaloituminen.
Kommunikaatioteknologian käyttö vaikuttaa merkittävästi identiteetin ja ideologian muodostumiseen sekä poliittisen toiminnan muotoihin. 1990-luvulla kurdinkielinen satelliittikanava MED-tv oli merkittävä tiedonvälityksen kanava kotimaan ja diasporan välillä. Nyt internet mahdollistaa reaaliaikaisen yhteyden eri ryhmittymien välillä. Reaaliaikainen yhteydenpito mahdollistaa muun muassa synkronoidun poliittisen toiminnan, kuten samanaikaisten mielenosoitusten järjestämisen eri maissa. Vaikka teknologia tuo kotimaan tapahtumat yhä lähemmäs yksilöä, diasporia ympäröivät yhteiskunnat määrittävät toimintaa ohjaavat rakenteet.
Severi Raja-aho on yhteiskuntatieteiden maisteri, joka opiskeli
Tampereen yliopiston Peace, Mediation and Conflict Research -ohjelmassa. Hän teki pro gradu -tutkielmansa Suomen kurdidiasporan poliittisesta toiminnasta.
Kirjallisuutta
Baser, Bahar. Diasporas and Homeland Conflicts: A Comparative Perspective. Routledge, 2015.
McDowall, David. Modern History of the Kurds. Tauris, 2004.
Wahlbeck, Östen. Kurdish Diasporas: A Comparative Study of Kurdish Refugee Communities. Palgrave McMillan, 1999.
Raja-aho, Severi. Kurdish Activism in Finland: Mobilization and Boundary Construction. [1]. Tampub, 2018.
Kuva: Severi Raja-aho