Lähi-idän ja Pohjois-Afrikan (MENA) maiden hallintojärjestelmät ovat murroksessa. Kipupisteitä on monia: köyhyys, resurssien epäoikeudenmukainen jako, kestämätön kehitys, turvallisuus, terrorismin lisääntyminen, terrorismin vastaisen kamppailun ylilyönnit, Palestiina… Yksi muutospaineita aiheuttava keskeinen ongelma on oikeuden rappio. Kuinka rakentaa tervettä ja kestävää yhteiskuntaa hataralle pohjalle, millainen on MENA-alueen lähitulevaisuus, kuinka globaali länsi voi parantaa suhteitaan MENAan, mikä on oikeuden, oikeudenmukaisuuden ja ihmisoikeuksien rooli alueen kehityksessä ja suhteissa länteen – kenen ja mistä oikeudesta ylipäätään puhutaan?
Yksi esitelmä ei voi vastata kaikkiin yllä esitettyihin kysymyksiin. Ne on kuitenkin syytä pitää mielessä pohdittaessa MENAa tienristeyksessä.1 Aloitan kysymyksestä, miten rakentaa tervettä ja kestävää yhteiskuntaa murroksen myllerryksessä. Oikeus ja oikeudenmukaisuuden kokemus ovat ensimmäisiä ehtoja yhteisön kehitykselle. MENA-alueella jo näiden ehtojen täyttäminen on vaikeaa.
Diktatuuri tai ankara autokratia on aina myös yhteiskunnallinen konfliktitila, vaikka konflikti kyteekin pinnan alla. Vuosikymmeniä tai -satoja MENA-maita ovat hallinneet suvut, klaanit, niiden kansainväliset verkostot, oligarkit ja sotilaat. Piilossa kytevä yhteiskunnallinen konflikti on tukahduttanut rakentavan poliittisen kritiikin, ja valtaa pitävien vastustus on siirtynyt harmaille alueille: rikollisuuteen ja ääriliikkeisiin. Arabikevään jälkeinen politikointi on kaventunut valinnaksi Muslimiveljeskunnan ja militaaris-sekulaarisen hallinnon välillä. Vallan ehtona on tällöin joko aseiden, ulkomaisten investointien tai massojen ideologinen kontrolli. Tukahduttavan hallintoperinteen purkamiseksi olisi päästävä käsiksi sen kulttuurisiin, historiallisiin ja rakenteellisiin ehtoihin, joihin lukeutuvat myös suhteet länsivaltoihin. MENA-alueella on kilpailevia yksinvaltiaita, jotka hallitsevat erilaisista valta-asemista käsin. On varmaa, että Ben Alin, Mubarakin tai Gaddafin kaltaisen diktaattorin kaataminen on vain symbolinen voitto. Ei kestä kauan ymmärtää, että diktaattori oli vain näkyvä huippu ja että pinnan alla on paljon enemmän jäävuoria. Autokraattisen mallin pesiytymisestä MENA-alueelle saamme kiittää myös itseämme täällä lännessä.
Länsi tarjoaa ratkaisuksi tuttua, kriisialueille tarkoitettua riisuttua oikeusvaltioreseptiään. Siinä vaaditaan globaaliin vapaakauppaan liittymiseen tarvittavia lakiuudistuksia taloudellisten haasteiden voittamiseksi sekä vaalidemokratiaa yhteiskunnallisen epäoikeudenmukaisuuden korjaamiseksi. Tähän strategiaan kuuluu tiettyjen perusoikeuksien kunnioittaminen, kuten voimankäytöstä pidättäytyminen siviilejä kohtaan (vaikka siviilien määritteleminen sisäisissä konflikteissa on usein hankalaa). Muita vaatimuksia ovat pikamarssi parlamenttivaaleihin ja perustuslain laatimiseen sekä petoksen, korruption ja terrorismin vastaisten taistelujen korostaminen. Näiden saarnaaminen ei ole kuitenkaan auttanut Syyriaa, Egyptiä tai Jemeniä.
Lännen tarjoama resepti on varsin vaatimaton, kun otetaan huomioon lännen ’osasyyllisyys’ ja sen poliittinen, taloudellinen ja sotilaallinen vaikutusvalta. Erityisesti voidaan kritisoida ihmisoikeuksien valikoivaa käyttöä: huolta kannetaan vain harvoista perusoikeuksista, vaikka kotona lännessä on ymmärretty, että kansalais- ja poliittiset oikeudet, taloudelliset, sosiaaliset ja sivistykselliset oikeudet ja jopa ryhmäoikeudet ovat pitkälti toisistaan riippuvaisia. Esimerkiksi äänioikeuden tarkoitus ei varsinaisesti toteudu, jos äänestäjä on lukutaidoton ja siinä määrin nälän sokaisema, että antaa äänensä riisikilosta. Entä oikeus koulutukseen, työhön ja taloudelliseen hyvinvointiin? Näiden puute tekee olosuhteista mitä räjähdysherkimmät. Kouluja ei ole tarpeeksi esimerkiksi Egyptissä ja Palestiinassa, joissa poliisi ja jopa armeija on joskus joutunut takaamaan koulurauhaa. Usein puuttuu paperia, kyniä ja opettajia, eivätkä ikäluokat mahdu koulutiloihin kuin vuorottelemalla. Taloudellisten oikeuksien turvaamista hankaloittavat myös lisääntyvät ympäristöongelmat, esimerkiksi Niilin vedestä käydään kamppailua, jonka jatkuessa yhä useammat slummit kärsivät pahenevasta janosta.
Entä muutosajan oikeudelliset kysymykset: poliittiset vangit, katoamiset, salaperäiset kuolemantapaukset, poliisiväkivalta, Palestiinan ikuisuuskysymykset kuten paluuoikeus ja omaisuuden palauttaminen – milloin ne ratkaistaan? Vapaa kauppa ja vapaat vaalit eivät ratkaise näitä ongelmia sen paremmin kansainvälisellä kuin paikallisellakaan tasolla.
Länsi ja sen vuoropuhelukumppanit MENA-alueella tunnistavat toki konfliktien taustalla vaikuttavat paineet. Tilastotutkimukset ovat osoittaneet kymmenien miljoonien elävän köyhyysrajan alapuolella ja köyhimpien maanviljelijöiden raatavan feodalismia muistuttavissa oloissa. Huolestuneisuutta on herättänyt myös joutilaaksi joutunut nuorisoväestö, jonka työn ja mahdollisuuksien puute kulkee käsi kädessä radikalisoitumisen kanssa. Kiistaton totuus on myös elintarvikkeiden hintojen kohoaminen tukijärjestelmien ulottumattomiin. Postkoloniaalinen luokkajärjestelmä ja yhteisön sirpaloituminen ovat tuottaneet kansoja, joilla ei ole yhteisiä intressejä. Samalla sekä yksityisten että julkisten asehankintojen määrä on moninkertaistunut.
Ulkoinen näkökulma
Ulkopuolelta katsottaessa MENAn tienristeys vaikuttaa seuraavalta: ensimmäinen tienhaara edustaa kovaa turvallisuutta ja välittömän vakauden tavoittelua. Toinen tie johtaa hallittuun poliittisen muutokseen, mikä vakauttaisi aluetta kestävämmin pitkällä tähtäimellä. Vaikka ulkoisina tarkkailijoina emme uskokaan kovan turvallisuuden ja lyhytaikaisen vakauden hyveisiin, meitä toisaalta kauhistuttaa epävakauden ja verenvuodatuksen kiihtyminen, puhumattakaan alueen kemiallisista aseista ja ydinaseista sekä ääriliikkeiden asearsenaaleista.
Pelkomme eivät ole pelkästään pasifismimme ilmentymiä, vaan myös investointimme alueella ovat valtavat, etenkin energiasektorilla. Eurooppalaisten, amerikkalaisten ja kiinalaisten yhtiöiden riskit ovat sen mukaiset. MENA-alue on muutenkin taloudellisesti merkittävä Euroopalle: mitä EU:n eteläiset, jo nyt jumittavat taloudet menettävätkään, jos niiden lähimmät kasvumarkkinat eivät vakaudu? Kuten Välimeren Unionin perusperiaate kertoo, näitä yli 700 miljoonan kuluttajan nousevia markkinoita ei voi ohittaa EU:n etsiessä ikuista talouskasvua. Ulkoisesta näkökulmasta keskeinen kysymys on, pystyykö länsi uskomaan MENAssa tapahtuvan muutoksen hallittavuuteen – ja mikäli ei, millaista reaalipolitiikkaa silloin harjoitetaan.
Sisäinen näkökulma
Alueen sisältä katsottaessa tienristeys näyttää erilaiselta. Vaikkakaan tienviitat eivät ole vielä kohdallaan, joitakin merkkipaaluja on näkyvissä. Yksi tärkeimmistä on monimuotoinen arvokkuuden käsite. Monille Tahririn vallankumouksellisille MENAn tienristeyksessä etsitään nimenomaan alistamisen ja häpeän vuosina kadonnutta arvokkuutta, jolla on sisäinen, kansainvälinen, alueellinen, moraalinen, poliittinen, taloudellinen, kulttuurinen ja sosiaalipsykologinen ulottuvuus.
Vuosikymmeniä jatkunut poliittinen tukahduttaminen, kriisialueeksi ja ongelmavaltioiksi leimaaminen, ihmisoikeusloukkaukset sekä taloudellinen, ekologinen ja sosiaalis-kulttuurinen rapistuminen ovat raskaita taakkoja. Ihmiset tuntevat eläneensä tiedostamattomuuteen pakotettuina, kun uskonnollisuuden verhoon puetut ajatuksen alut ovat olleet ainoa mahdollisuus yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen ja osallistumiseen. Ihmiset kaipaavat positiivisen vaikuttamisen kokemuksia, toisin sanoen yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta käsittelevää poliittista ja yhteiskunnallista osallistumista, joka ilmenee demokraattisena keskusteluna taloudellisesta ja sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta. Myös seuraavat kokemukset epäoikeudenmukaisuudesta ovat nostaneet esille arvokkuusvajeen:
(1) Vaikka globaali media on kyllästynyt kirjoittamaan Palestiinasta, MENA-alueen turuilla ja toreilla Palestiina on yhä kestoaihe. Alueen asukkaat eivät voi ummistaa silmiään Palestiinassa harjoitetulta apartheidilta. Lännen kehittämä ja alueen diktaattorien omien etujensa turvaamiseksi toteuttama pakkoliennytys, rinnakkainelo, kauppa sekä tulli- ja turvallisuusyhteistyö Israelin kanssa ovat aiheuttaneet trauman, häpeää ja arvokkuusvajeen. Nykyisessä tienristeyksessä moni Lähi-idän ja Pohjois-Afrikan asukas haluaa nähdä mahdollisuuden irtautua lännen talutusnuorasta ja lopettaa kompromissien tekemisen palestiinalaisten laillisten ja moraalisten oikeuksien suhteen.
(2) Monet tahot MENA-alueella kokevat itsensä lännen pelinappuloiksi globaalissa valtapelissä. Parhaiten tunnemme islamistisen kritiikin lännen moraalittomuutta kohtaan, mutta myös eifundamentalistista arvostelua esiintyy paljon. MENA-yhteiskuntien korkeimmilla tasoilla lännen käytöstä pidetään äkkirikasmaisena öykkäröintinä, jota voidaan arvostella monoteististen uskontojen, sivistyksen ja historian suurimpien keksintöjen syntymäkehdon ylemmyydellä. Tästä näkökulmasta arvokkuuden palauttaminen edellyttää kolonialismin ja sen neokoloniaalisen jatkumon rikosten tunnustamista, korjaamista ja hyvittämistä. Itsemääräämisoikeuden toteutuminen ja oma itsenäinen rooli globaalilla kentällä ovat perusedellytyksiä oikeudenmukaisuuden kokemiselle. Tähän liittyen pidetään tärkeänä myös shari’an ajatuksia yhteiskunnallisesta järjestyksestä ja oikeudenmukaisuudesta. Lännen käsitys shari’asta on alentanut sen primitiiviseksi koodiksi, jolla ei pitäisi olla juurikaan merkitystä nykyongelmien käsittelyssä. Monille MENAlaisille lännen alentuva asenne on vain lisätodiste pinnallisuudesta, röyhkeydestä ja sivistymättömyydestä.
Jos oikeudelliset haasteet näyttäytyvät sisäisestä ja ulkoisesta näkökulmasta näinkin erilaisina, työstettävää agendaa on vaikea hahmottaa. Agendan hahmottamisessa sisäinen ja ulkoinen näkökulma sekä niiden historialliset että kulttuuriset taustat pitää huomioida. Arvokkuusvajeen kysymyksiä ei voida palauttaa lännen prioriteetteihin. Esimerkiksi jo ihmiskäsitys, ihmisen vastuu, rooli ja tehtävä yhteisössä näyttäytyvät erilaisina sisäisestä ja ulkoisesta näkökulmasta. Inhimillisen arvokkuuden ja oikeudenmukaisuuden tavoitteita ei voi automaattisesti palauttaa omaan käsitykseemme, joka on ilmaistu vaikkapa EU:n perusoikeuskirjassa tai kriisinhallintaohjelmissamme. Vaikka yhteisiä etuja on, yhdenmukaisuuden olettaminen on varma tie väärinkäsityksiin.
Eurooppakeskeisen oikeusvaltioreseptin pakkosyöttö nykyisessä tilanteessa aiheuttaisi enemmän ongelmia kuin ratkaisuja. Nykyisin se ei kohtaa ihmisen henkistä, fyysistä ja tilannesidonnaista kokemusmaailmaa, vaikuttaa osin vieraannuttavasti tai luo vähintään vääriä odotuksia valmiiksi pureskelluista ratkaisuista.
Outi Korhonen on kansainvälisen oikeuden professori Turun yliopistossa. Korhonen on väitellyt Harvard Law Schoolista 1999 ja toimii aktiivisesti Harvardin Institute of Global Law and Policy’ssa. Korhosella on aiempia tutkintoja filosofiasta ja hänen tutkimuksensa on luonteeltaan poikkitieteistä ja kriittistä. Korhonen on opettanut useissa eri maissa ml. Kairon amerikkalaisessa yliopistossa (American University of Cairo) kansainvälisen oikeuden ja ihmisoikeuksien ohjelmassa. Hänen julkaisunsa käsittelevät mm. konfliktien jälkeistä hallintoa, valtionrakennusta ja muita globalisaation oikeudellisia ongelmia.
[1] Tämä kirjoitus on lyhennetty ja suomennettu versio keynote-puheestani ”MENA at Crossroads”
FIMEn ja TAPRIn järjestämässä kollokviossa elokuussa 2012