Vuoden 2011 tammikuussa tunisialaiset onnistuivat vajaan kuukauden kestäneiden mielenosoitusten jälkeen syrjäyttämään maata lähes kaksikymmentä vuotta hallinneen Zine El Abidine Ben Alin maan johdosta. Tunisiasta liikehdintä levisi muihin arabimaihin, ja seuraavien kuukausien aikana itsevaltaiset hallitukset kaatuivat niin Egyptissä kuin Libyassakin. Vaikka esimerkiksi Egyptin Hosni Mubarakin syrjäyttäminen oli alueen muiden maiden kannalta merkittävämpi tapaus kuin pienen Tunisian vallankumous, tapahtui Tunisiassa kuitenkin vuoden 2011 ensimmäinen onnistunut kansannousu, joka innoitti muiden maiden kansalaisia nousemaan itsevaltaisia johtajiaan vastaan. Länsimaisen uutisoinnin kannalta Tunisian tapaus on mielenkiintoinen, sillä tunisialaisten lähtiessä kaduille alueella ei ollut vielä tapahtunut vastaavaa kansannousua, joka olisi kiinnittänyt huomion Lähi-itään ja Pohjois-Afrikkaan ja luonut vakiintuneita tapoja uutisoida alueen tapahtumista.
Mielenkiintoista Tunisian vallankumousta käsittelevässä uutisoinnissa on muun muassa se, miten vähän paikalliset toimijat saivat omaa ääntään kuuluviin. Lilly Korpiola toteaa arabimaailman kansannousujen uutisoinnista, että kansannousujen organisoinnissa mukana olleet internetyhteisöt pääsivät usein ääneen myös läntisissä medioissa. 1 Tämä ei kuitenkaan näkynyt Helsingin Sanomien Tunisiaa käsittelevissä uutisissa. Uutisissa pääsivät ääneen monet tahot, mutta tunisialaiset itse vain hyvin harvoin. Silloin kun tunisialaiset saivat äänen, heillä ei ollut juurikaan valtaa määritellä, mitä alueella tapahtui ja miten tilanteen toivottiin kehittyvän.
Keskityn omassa tutkielmassani pelkästään uutisten tarkasteluun. Pintapuolisen tutustumisen perusteella vaikuttaa siltä, että muissa tekstityypeissä kuin uutisissa tunisialaisten näkökulmaa nostetaan enemmän esille. Uutisissakaan tunisialaisten äänet eivät ole täysin kuulumattomissa.
Uutisissa pääsivät ääneen monet tahot, mutta tunisialaiset itse vain hyvin harvoin. Silloin kun tunisialaiset saivat äänen, heillä ei ollut juurikaan valtaa määritellä, mitä alueella tapahtui ja miten tilanteen toivottiin kehittyvän. Keskityn omassa tutkielmassani pelkästään uutisten tarkasteluun. Pintapuolisen tutustumisen perusteella vaikuttaa siltä, että muissa tekstityypeissä kuin uutisissa tunisialaisten näkökulmaa nostetaan enemmän esille. Uutisissakaan tunisialaisten äänet eivät ole täysin kuulumattomissa. Uutisissa määrittelyvalta on kuitenkin siirretty suurimmalta osin läntisille toimijoille, jolloin vallankumouksen toteuttaneet ihmisjoukot pysyvät äänettömänä massana.
Yksi useimmin toistuvista puhetavoista Tunisian vallankumousprosessin uutisoinnissa liittyy niihin tapoihin, joilla Tunisia ja sen asukkaat muodostavat uhan Euroopalle. Uhkakuvien rakentaminen liittyy niin Tunisian tapahtumien mahdollisiin vaikutuksiin Euroopan taloudelle, tunisialaispakolaisten saapumiseen Italiaan kuin islamististen voimien vahvistumiseen. Merkillepantavaa tässä uhkakeskustelussa on se, miten tapahtumia tulkitaan pelkästään Euroopan näkökulmasta. Vain harvoissa uutisissa puhutaan siitä, millaisia vaikutuksia tammikuun vallankumouksella on ollut Tunisiassa asuvien tunisialaisten elämään ja miten he itse kokevat vallankumouksen onnistumisen.
Tammikuun mielenosoitusten laannuttua uutisoinnin mielenkiinto siirtyi lähes kokonaisuudessaan Tunisiasta Eurooppaan saapuviin maahantulijoihin. Uutisoinnissa toistetaan selkeästi maahanmuuttokeskustelusta tuttuja käsityksiä hallitsemattomuudesta ja laittomuudesta, jolloin tunisialaiset tulevat ymmärretyksi ensisijaisesti uhkana ja rasitteena Euroopan valtioille. Lisäksi uutisissa tehdään selkeää jakoa niiden toimijoiden välille, joilla on oikeus liikkua ja joilla ei. Tämä näkyy esimerkiksi siinä, miten uutisissa kerrotaan vain pienen osan maahantulijoista olevan todellisia pakolaisia ja siten oikeutettuja pyrkimään Eurooppaan.
Sara Ahmed väittää, että juuri turvapaikanhakijat ymmärretään todennäköisimmin kansainvälisen terrorismin harjoittajiksi.2 Siten turvapaikanhakijat kiinnittyvät niin kutsuttuun pelon politiikkaan, joka liittyy vääränlaisten toisten aiheuttamaan raja-ahdistukseen eli siihen, että vieraaksi tunnetut tulevat liian lähelle omaa tilaa. Pelko kiinnittyy näihin toisiin, ”joita vastaan kansakunnan täytyy puolustautua”.3 Pelko ja ajatus uhasta antavat vapauden rajoittaa niiden henkilöiden liikkuvuutta, jotka assosioidaan esimerkiksi islamiin, arabeihin ja itään, sillä nuo määritelmät liitetään puolestaan pelkoa aiheuttavaan terrorismiin.4
Uutisissa toistetaan myös käsitystä islamistisista toimijoista uhkana länsimaille ja läntisille arvoille. Islamistit ovat ainoita poliittisia toimijoita, joita uutisoinnissa käsitellään laajamittaisesti ja joiden toimintaa ja puhetta nostetaan esille. Muut vaaleihin osallistuneet puolueet ohitetaan pelkällä nimeämisellä, eikä sitäkään tehdä yhdentoista kuukauden mittaisen ajanjakson sisällä kuin pariin otteeseen. Islamisteista erityisesti vaalit voittanut maltillinen islamistipuolue Al-Nahda saa luonnollisesti paljon huomiota osakseen.
Islamisteista puhutaan uutisissa usein pelkällä ryhmänimikkeellä, jolloin jää epäselväksi, keihin eri yhteyksissä oikeastaan viitataan. Islamistit tulevat ymmärretyksi yhtenäisenä joukkona, jonka kohdalla ei ole tarpeellista kertoa sitä, mitä islamismin suuntausta puheen kohteena oleva ryhmä edustaa. Maltilliset islamistiset toimijat tulevat siten niputetuiksi samaan joukkoon väkivaltaisia ja alistavia keinoja käyttävien ryhmittymien kanssa. Esimerkiksi tapauksessa, jossa miesryhmä tunkeutui yliopistolle sen kieltäydyttyä ottamasta oppilaakseen kasvonsa hunnulla peittävää naista, puhutaan pelkästään islamisteista. Koska al-Nahda on ainoa uutisissa nimetty islamistinen toimija, kaikki islamisteihin liitettävä toiminta yhdistyy helposti al-Nahdaan, vaikkei sitä erikseen
nimettäisikään tapahtumien toimijaksi.
Pakolaisten ja islamistien lisäksi uutisissa rakennetaan uhkakuvia siitä, miten Tunisian tapahtumat voivat vaikuttaa negatiivisesti Euroopan valtioiden talouteen. Tunisian ei välttämättä itsessään ajatella muodostavan suurinta uhkaa, mutta kansannousujen leviäminen ja mahdollinen islamistien vaikutusvallan vahvistuminen nimetään uhkatekijöiksi Euroopan muutenkin ongelmalliselle taloudelliselle tilanteelle.
Uhkakuvien luominen on erityisen ongelmallista, jos se muodostaa ainoan tavan, jolla tietystä alueesta tai ihmisistä puhutaan. Tunisian vallankumouksen uutisoinnissa tilanne ei ole täysin mustavalkoinen, sillä myös muunlaisia puhetapoja esiintyy. Jos uhkien lisäksi kerrotaan kuitenkin vain lähinnä erilaisista konflikteista, alueesta välittyy helposti vääristynyt kuva uutisten lukijoille. Koska uutisen tavoitteena on välittää puolueetonta ja ajankohtaista tietoa tavallisesta arjesta poikkeavista tapahtumista, ihmisten jokapäiväinen elämä jää helposti täysin näkymättömiin. Silloin kun uutisoinnin kohteena on maantieteellisesti kaukainen alue, josta uutisten lukijoilla ei välttämättä ole muuta kuin aikaisemman uutisoinnin välittämää tietoa, on erityisen merkityksellistä huomioida, millainen tarina jotakin aluetta koskevista uutisista muodostuu. Jos Tunisiasta, tai arabimaailmasta laajemmin, puhutaan vain uhan ja konfliktin alueena, se vaikuttaa pakostakin siihen, miten kyseisen alueen asukkaat nähdään ja miten heitä eri tilanteissa kohdellaan.
Tiina Järvi on sosiologian opiskelija Turun yliopistosta, joka on parhaillaan CIMO-harjoittelussa Suomen Lähi-idän instituutissa. Hän tarkastelee pro gradu -tutkielmassaan Tunisian vallankumouksen ja ensimmäisten vaalien uutisointia Helsingin Sanomissa ja erittelee uutisissa toistettujen puhetapojen yhtymäkohtia orientalistiseen diskurssiin.
[1] Korpiola, Lilly (2012): ”Arabikevät ja journalismin uusi ekosysteemi”. Media ja viestintä 35:1
(Journalismikritiikin vuosikirja 2012), s. 16
[2] Ahmed, Sara (2003): ”Pelon politiikka”. Teoksessa Lehtonen, Mikko & Löytty, Olli (toim.): Erilaisuus, 189–212. Vastapaino, Tampere, s. 210
[3] Ahmed, Sara (2003): ”Pelon politiikka”. Teoksessa Lehtonen, Mikko & Löytty, Olli (toim.): Erilaisuus, 189–212. Vastapaino, Tampere, s. 206
[4] Ahmed, Sara (2003): ”Pelon politiikka”. Teoksessa Lehtonen, Mikko & Löytty, Olli (toim.): Erilaisuus, 189–212. Vastapaino, Tampere, s. 209