Antiikin kulttuuria on perinteisesti pidetty eurooppalaisena ilmiönä. Ateena ja Rooma, antiikin keskeisimmät sivistyskeskukset, sijaitsevat Euroopassa. Euroopassa antiikin kulttuuri syntyi ja Euroopassa antiikin kulttuurin jälkivaikutus on selvimmin nähtävissä. Vaikka Eurooppa onkin antiikin kulttuurin ydinaluetta, ulottui antiikin sivilisaatio paljon mantereemme rajojen ulkopuolelle.
Itäiselle Välimerelle ja Lähi-itään levisi kreikkalainen kulttuuri Aleksanteri Suuren valloitussotien myötä. Vuonna 332 eKr. Aleksanteri Suuri perusti Egyptiin yhden – ja kaikkein kuuluisimman – nimeään kantaneista kaupungeista, Aleksandrian. Siitä tuli aikaa myöten erittäin merkittävä hellenistisen kulttuurin keskus.
Läntisen Välimeren rannikoille sitä vastoin levittäytyi ennen kaikkea roomalainen kulttuuri, mutta tämä tapahtui selvästi myöhemmin. Aleksanteri Suuren valloitusretkien aikaan läntisen Välimeren johtava valtio oli vielä Karthago, jonka olivat perustaneet foinikialaiset siirtolaiset 800-luvulla ennen ajanlaskumme alkua. Laajetessaan Rooman valtakunta joutui törmäyskurssille karthagolaisten kanssa. Taistelu läntisen Välimeren herruudesta kärjistyi kolmeksi sodaksi, joita kutsutaan puunilaissodiksi, sillä Afrikkaan asettautuneista foinikialaisista on ollut tapana käyttää roomalaisten heille antamaa nimitystä puunilaiset (lat. poeni).
Aleksanteri oli kukistanut Persian valtakunnan vuosikymmenessä, mutta roomalaisten taistelu puunilaisia vastaan vei yli vuosisadan. Puunilaiset olivatkin roomalaisten vaarallisimmat vastustajat ja heitä vastaan käydyt sodat ovat käännekohta koko Rooman valtakunnan historiassa. Puunilaissotien merkityksen vuoksi antiikin historioitsijat kuvailivat niiden tapahtumia yksityiskohtaisen tarkasti. Vielä tänäkin päivänä puunilaisten etevin sotapäällikkö Hannibal on yksi tunnetuimmista antiikin henkilöistä. Hannibalia taitavuudesta ja puunilaisten sitkeydestä huolimatta puunilaissodat päättyivät roomalaisten voittoon. Vuonna 146 eKr. roomalaiset valloittivat ja tuhosivat puunilaisten pääkaupungin Karthagon poikkeuksellisen perinpohjaisesti, surmasivat tai myivät orjiksi sen asukkaat ja liittivät osan Karthagolle kuuluneista alueista valtakuntaansa.
Seuraavat sata vuotta olivat levotonta aikaa Pohjois-Afrikassa. Siellä kapinoitiin ja sodittiin, mutta roomalaisten vaikutusvalta kasvoi tasaisesti: roomalaiset ottivat käyttöönsä paikallisilta asukkailta riistämiään viljelysmaita, alueelle muutti siirtolaisia Italiasta, vihamieliset heimot pakotettiin luovuttamaan miehiä Rooman armeijaan, paikallinen yläluokka alkoi jäljitellä roomalaisten tapoja ja samalla yhä uusia alueita liitettiin Rooman valtakuntaan. Keisari Claudiuksen aikaan mennessä, 40-luvulla ajanlaskumme alun jälkeen, alue oli rauhoittunut ja koko Pohjois-Afrikan rannikkokaista oli liitetty Rooman valtakuntaan. Samalla roomalaisten historioitsijoiden kiinnostus Afrikkaa kohtaan lopahti. Roomalainen historiankirjoitus keskittyi sotiin ja suurmiehiin, ja Afrikassa oli aivan liian rauhallista heidän mielenkiintonsa herättämiseksi.
Hämmästyttävää kyllä, yleishistoriat ovat seuranneet roomalaisten viitoittamaa tietä viimeiset kaksi tuhatta vuotta. Niinpä saamme kyllä lukea yksityiskohtaisesti Hannibalista ja hänen sotanorsuistaan ja uhkarohkeasta retkestä yli Alppien – mutta kun Hannibal on voitettu ja Karthago tuhottu, on aika siirtyä käsittelemään roomalaisten uusia vihollisia. Tässä artikkelissa tarkoitukseni on täydentää perinteistä historiakuvaa kertomalla siitä, millaista oli elämä Pohjois-Afrikassa sen jälkeen kun siitä oli tullut osa Rooman valtakuntaa.
Pohjois-Afrikan maantiede
Vanhan maailman maanosien nimet, Eurooppa, Afrikka ja Aasia, ovat antiikin perua. Antiikissa kuitenkin sekä Aasia että Afrikka merkitsivät hyvin paljon pienempää aluetta kuin nykyään. Niinpä antiikin Aasiasta, joka käsitti vain Välimeren ja Mustanmeren välisen alueen, käytetään nykyään nimitystä Vähä-Aasia. Antiikin Afrikasta, joka ulottui Saharasta Välimeren rannikolle, ei kuitenkaan ole suomeen vakiintunut vastaavaa ilmausta Vähä-Afrikka, vaikka se suurissa eurooppalaisissa kielissä tunnetaankin (esimerkiksi ranskassa Afrique mineure ja saksassa Klein Afrika).
Rooman valtakuntaan Afrikasta kuuluivat vain Välimeren rannikkoseudut, jotka oli jaettu kuuteen hallinnolliseen kokonaisuuteen, provinssiin. Niistä itäisin oli Egypti, joka ei ollut oikeastaan provinssi lainkaan, vaan keisarin yksityisomaisuutta, samaan tapaan kuin Kongo paljon myöhemmin kuului Belgian kuninkaalle. Aivan kuten Kongoa, myös Egyptiä riistettiin häikäilemättä. Egyptistä länteen sijaitsi Kyrenaika nykyisen Libyan alueella. Se oli köyhä ja melko vähämerkityksinen provinssi. Sekä Kyrenaika että Egypti kuuluivat Rooman valtakunnan itäiseen puoliskoon, jossa virallisena kielenä oli kreikka. Kyrenaikan länsiraja oli nykyisen Iso-Syrtin lahden pohjukan kohdalla. Kyrenaikan länsipuolella olevat provinssit olivat idästä länteen lueteltuina Africa Proconsularis, Numidia, Mauretania Caesariensis ja Mauretania Tingitana.
Nämä neljä provinssia kuuluivat Rooman valtakunnan läntiseen puoliskoon, ja niissä virallisena kielenä oli latina. Näiden neljän provinssin aluetta kutsutaan roomalaiseksi Afrikaksi, ja siihen keskityn tässä artikkelissa. Traditionaalinen nimitys ”roomalainen Afrikka” on tosin jossakin määrin harhaanjohtava, sillä vielä keisariajan alkuvuosisatoinakin alueen väestön ehdoton valtaosa muodostui vailla Rooman kansalaisuutta olevista alkuperäisasukkaista, berbereistä. Berberit, kuten puunilaisetkin, elivät omien lakiensa mukaan omissa yhteisöissään, joilla oli varsin pitkälle menevä autonomia. Italiasta muuttaneet siirtolaiset ja heidän jälkeläisensä, joilla oli Rooman kansalaisuus, olivat vain pieni vähemmistö.
Roomalainen Afrikka ulottui nykyisten Libyan, Tunisian, Algerian ja Marokon valtioiden alueelle, mutta käsitti vain kahdeksan prosenttia niiden pinta-alasta. Kaikkiaan se kattoi noin 370 000 neliökilometriä, eli hieman Suomea suuremman alueen. Roomalainen Afrikka oli pitkä – yli 2000 km – ja kapea soiro, sillä siihen kuuluivat vain Välimeren viljelykelpoiset rannikkoseudut. Alueen maisemat muistuttavat Kreikkaa: matalahkoja vuoria, vähän metsiä, vähän jokia ja järviä. Rannikolla puusto on Välimeren alueelle tyypillistä nahkealehtistä kasvillisuutta: oliivi- ja mantelipuita, alepponmäntyjä, rautatammia, korkkitammia ja seetrejä. Eläimistö sitä vastoin erosi eurooppalaisesta selvästi, sillä alueella eli antiikin aikana runsaasti leijonia, leopardeja, panttereita, hyeenoja, elefantteja ja strutseja. Melkein kaikki Pohjois-Afrikan villipedot kuitenkin metsästettiin lähes sukupuuttoon siirtomaa-ajalla.
Myös rannikon ilmasto on samanlainen kuin Kreikassa: vuotuinen sademäärä on suunnilleen sama niin Ateenassa kuin Karthagossakin, ja keskilämpötilat ovat samantapaiset. Tämä ei ole mikään ihme, sillä Pohjois-Afrikan pohjoisimmat osat ulottuvat Euroopan korkeudelle: Karthago sijaitsee suunnilleen samalla tasolla kuin Sparta Kreikassa, Syrakuusa Sisiliassa tai Malaga Espanjassa.
Pohjois-Afrikan maanviljelys
Vaikka Pohjois-Afrikka kärsi kuivuudesta jo antiikin aikana, se oli maaperänsä hedelmällisyyden takia Rooman valtakunnan vilja-aitta. Viljoista tärkein oli vehnä, ja sitä viljeltiin ennen kaikkea Karthagon ympäristössä, Bagradas-joen laaksossa ja Numidian ylätasangoilla. Suuri osa vehnästä meni vientiin, ja Roomaan sitä vietiin jopa 180 000 tonnia vuodessa. Pohjois-Afrikka tuottikin lähes 70 prosenttia miljoonakaupunki Rooman tarvitsemasta viljasta.
Toinen merkittävä viljelykasvi oli oliivi. Oliivipuuviljelykset levisivät erityisesti alueille, joilla maa oli liian kuivaa viljanviljelyyn: nykyisen Tunisian keskiosiin ja itärannikolle, missä nykyäänkin on hyvin laajoja oliivilehtoja, nykyisen Libyan luoteisrannikolle ja Mauretaniaan. Oliivinviljely oli afrikkalaisen talouden tärkein kasvualue. Oliiviöljyn vienti kasvoi vahvasti ajan myötä, ja 200-luvulta lähtien Afrikka hallitsi läntisen Välimeren markkinoita. Tilanne ei ole muuttunut kovin paljon nykyaikanakaan, sillä Tunisia on Espanjan jälkeen maailman suurin oliiviöljyn tuottaja.
Vehnä ja oliiviöljy olivat roomalaisen Afrikan tärkeimmät vientituotteet, mutta viiniä viljeltiin ehkä lähinnä paikallista kulutusta varten. Näiden kolmen keskeisen tuotteen viljelyn lisäksi Afrikassa harjoitettiin laajasti puutarhanhoitoa ja karjankasvatusta. Huolellinen maanviljely oli alkanut Afrikassa jo puunilaisaikana, ja roomalaisaikana tuotantoa kehitettiin entisestään. Helposti viljeltävä maa jaettiin määräpalstoihin, lainsäädäntö edisti kesantomaiden käyttöönottoa ja keinokastelua parannettiin. Pohjaveden tehokkaammaksi hyödyntämiseksi kaivettiin lisää kaivoja. Sadeveden pidättämiseksi pengerrettiin rinteitä, rakennettiin patoja wadeihin ja varastoitiin vettä vesisäiliöihin. Vettä johdettiin myös pelloille kaivamalla kanavia ja tunneleita.
Pohjois-Afrikan vaurastuminen ja kulttuurin kukoistus
Pohjois-Afrikka on sijainniltaan kuin saari Välimeren ja Saharan autiomaan välissä. Sen luonnolliset kauppayhteydet suuntautuvat kohti Eurooppaa, sillä kun Afrikan sisäosat ovat tuhansien kilometrien päässä Saharan toisella puolella, on Eurooppa lähellä. Mauretania Tingitanan pääkaupunki Tingi, nykyinen Tanger, sijaitsee vain 32 kilometrin päässä Iberian niemimaasta Gibraltarin salmen toisella puolella, ja vain 140 km erottaa nykyinen Cap Bonin niemimaan Sisilian länsikärjestä. Niinpä roomalaisen Pohjois-Afrikan kauppa suuntautui Iberian niemimaalle ja Italiaan, jonne merimatka oli nopea jo antiikin aikana: esimerkiksi Karthagosta Ostiaan saattoi purjehtia nopeimmillaan kahdessa päivässä. Nykyäänkin Maghreb-maat, Marokko, Algeria ja Tunisia, käyvät kauppaa ennen kaikkea Euroopan, erityisesti Etelä-Euroopan maiden kanssa, eivätkä keskenään tai muiden Afrikan maiden kanssa.
Helposti tavoitettavissa olevat Iberian niemimaa ja Italia tarjosivat afrikkalaisille maanviljelytuotteille laajat markkinat. Niinpä roomalainen Afrikka, ennen kaikkea Africa Proconsulariksen ja Numidian provinssit, alkoi nopeasti vaurastua keisariajan alkupuolella. Näissä provinsseissa vallitsi rauha, ja maanviljely ja kauppa kukoistivat oliivipuiden viljelyalan ja öljyn viennin valtavasti laajentuessa. Samalla väestö lisääntyi nopeammin kuin missään muualla koko Rooman valtakunnassa, kylät kasvoivat kaupungeiksi ja kaupungit laajenivat – esimerkiksi Karthagosta tuli läntisen Välimeren toiseksi suurin kaupunki Rooman jälkeen. Roomalaisessa Afrikassa kaupunkeja oli poikkeuksellisen tiheässä, sillä niitä oli yli 500. On myös arvioitu, että Proconsulariksesta olisi tullut Rooman valtakunnan kaikkein kaupungistunein alue.
100-luvulla julkinen rakennustoiminta kasvoi roomalaisessa Afrikassa räjähdysmäisesti, peräti 500 prosenttia edelliseen vuosisataan verrattuna, ja alue ohitti tässä suhteessa Italian. 100-luvulla Afrikassa rakennettiin 50 prosenttia enemmän kuin Rooman ulkopuolisessa Italiassa. Lähes kaikki rakentaminen tapahtui väestöltään ja pinta-alaltaan selvästi Italiaa pienemmällä alueella, lähinnä Africa Proconsulariksen ja Numidian provinsseissa.
Valtaosan tästä rakentamisesta kustansi paikallinen maata omistava yläluokka, jonka jäsenet toisaalta kilpailivat sosiaalisesta statuksesta lahjoituksillaan ja toisaalta halusivat paikallisylpeyden vallassa kaunistaa kotikaupunkiaan. Yläluokka oli rikastunut vähitellen roomalaisvalloituksen tuomien vakaiden olojen ja maataloustuotteiden jatkuvan kysynnän ansiosta. Samalla se alkoi omaksua roomalaisten tapoja, ja roomalainen kulttuuri ja latinan kieli levisivät aina vain laajemmalle. Roomalainen kulttuuri kukoistikin Afrikassa, erityisesti mosaiikkitaiteen ja kirjallisuuden alalla.
Kaksi aikakauden johtavaa latinankielistä kirjailijaa olivat kotoisin Afrikasta: Fronto ja Apuleius. Fronto oli aikanaan hyvin arvostettu puhuja – häntä verrattiin jopa Ciceroon. Hän loi kokonaan uuden kirjallisen suuntauksen, arkaisoivan tyylin. Apuleius on kuitenkin nykyään näistä kahdesta kirjailijasta tunnetumpi. Hänen maineensa perustuu teokseen Metamorphoses, joka on ensimmäinen kokonaan säilynyt latinankielinen romaani. Teos on suomennettu nimellä Kultainen aasi. Sen minäkertoja, aasiksi muuttunut mies, kertoo koristeellisella ja retorisella tyylillä tarinoita, jotka ovat tulvillaan murhia, magiaa ja avioliiton ulkopuolista seksiä. Romaanin lopussa miehen onnistuu palata omaan hahmoonsa, ja hän omistautuu Isis-jumalattaren palvontaan.
Kirjallisuuden ohella Afrikassa opetettiin ja tutkittiin myös juridiikan teoriaa, ja siellä syntynyt Aemilius Papinianus oli johtava juristi keisari Septimius Severuksen hallituskaudella. Kauan kuolemansa jälkeenkin häntä pidettiin Rooman tärkeimpänä lakimiehenä. Vielä nykyään Papinianuksen katsotaan olleen eräs tärkeimmistä roomalaisista oikeusoppineista.
100-luvulla Afrikka muuttui valtakunnan politiikassa toiminnan kohteesta tekijäksi. Rikastuneiden afrikkalaisten vaikutusvalta lisääntyi valtakunnan politiikassa koko ajan, ja 100-luvun jälkipuoliskolla Afrikasta tuli enemmän senaattoreja kuin kaikista muista läntisistä provinsseista yhteensä, kaikkiaan 15 prosenttia. Vertailun vuoksi: Britanniasta ei tunneta ainuttakaan senaattoria tai edes ritaria kaikkina roomalaisvallan vuosisatoina. Afrikkalaisten vaikutusvalta huipentui vuonna 193, kun Lepcis Magnassa syntynyt puunilaistaustainen Septimius Severus nousi keisariksi.
Ympyrä oli sulkeutunut: roomalaiset valloittivat Afrikan, ja nyt koko Rooman valtakuntaa johti afrikkalainen. Septimius Severus hallitsi vuoteen 211, jolloin hän kuoli sotaretkellä Britanniassa. Hänen hallituskautensa kesti kahdeksantoista vuotta, paljon kauemmin kuin yhdenkään keisarin sitten Marcus Aureliuksen ja ennen Diocletianusta. Severuksen suurin ansio olikin vakaiden olojen palauttaminen. Hän myös merkittävästi laajensi Rooman imperiumia, mitä ei ollut tapahtunut sitten Trajanuksen päivien. Antiikin historioitsijat arvostivat Severuksen sotilaallisia lahjoja. Muun muassa kreikkalainen historioitsija Herodianus totesi, että sotapäällikkönä Severus oli menestyksekkäämpi kuin kukaan edeltäjistään.
Septimius Severuksen tapaus on tyypillinen roomalaiselle yhteiskunnalle. Vaikka roomalainen yhteiskunta oli tiukan hierarkkinen luokkayhteiskunta, jossa sosiaalinen nousu oli vaikeaa ja rajoittui lähinnä sotilaisiin ja vapautettuihin orjiin, oli siinä vertikaalista liikkuvuutta. Provinsiaalisen eliitin jäsenet saattoivat kohota merkittäviin asemiin Roomassa ja Italiassa. Ero eräisiin myöhempiin imperiumeihin on melkoinen: miten mielettömältä Viktorian ajan briteistä olisikaan tuntunut ajatus intialaisesta maharadjasta Englannin kuninkaana!
Kristinusko
Roomalaisen Afrikan suurin kukoistuskausi, 100-luku, merkitsi myös uskonnollista murrosta. Siihen asti oli esiroomalaisten uskontojen asema ollut Afrikassa hyvin vahva. Paikalliset asukkaat olivat palvoneet vanhoja puunilaisia jumalia, ennen muuta Baalia ja Tanitia. Jumalat saivat kuitenkin vaikutteita roomalaisesta kulttuurista, ja niille annettiin uudet nimet: Baalia kutsuttiin Saturnukseksi ja Tanitia Caelestikseksi.
Kaikki tämä muuttui 100-luvulla, kun kristinusko rantautui Afrikkaan. Afrikkalaiset, jotka olivat olleet konservatiivisia uskonasioissa, omaksuivat uuden uskonnon niin innokkaasti, että jo saman vuosisadan lopulla valtaosa väestöstä oli kristittyjä. Kristinusko levisi ennen kaikkea köyhien ihmisten parissa. Hallitseva luokka suhtautui kuitenkin kristinuskoon kielteisesti. Kristityiksi tunnustautuvia tai syytettyjä etsittiin, kuulusteltiin oikeudessa ja rangaistiin vaihtelevalla innolla keisari Neron ajasta alkaen aina 300-luvulle asti. Ensimmäinen afrikkalaiseen ja koko läntiseen kirkkoon liittyvä dokumentti onkin ns. marttyyripassio, eli kertomus kristittyjen vainosta. Tämä dokumentti kertoo, kuinka 12 kristittyä teloitettiin heidän kieltäydyttyään luopumasta uskostaan.
Vainoista huolimatta kristinuskon asema vahvistui ajan kuluessa, ja Afrikassa sen asema oli vahvempi kuin missään muualla Rooman valtakunnassa. Afrikan rooli olikin aivan ratkaiseva läntisen kirkon kehityksen kannalta, sillä kaikki varhaiset latinaksi kirjoittaneet kristilliset kirjailijat olivat sieltä kotoisin: Tertullianus, Cyprianus, Minucius Felix ja monet muut. Kristillisistä kirjoittajista, ja afrikkalaisista kirjailijoista ylipäätään, ylivoimaisesti tärkein on kuitenkin vuosina 354–430 elänyt kirkkoisä Augustinus. Augustinus on läntisistä kirkkoisistä kaikkein merkittävin ja hänellä oli syvällinen vaikutus kristinopin kehitykseen. Hän muun muassa loi predestinaatio-opin. Kirkollisen toimintansa ohella Augustinus oli suunnattoman lahjakas ja valtavan tuottelias kirjailija – hän kirjoitti enemmän kuin kukaan muu roomalainen kirjailija. Augustinuksen tuotanto sisältää laajuudestaan huolimatta todellisia maailmankirjallisuuden merkkiteoksia, kuten Jumalan valtio ja Tunnustuksia. Näistä jälkimmäinen on Augustinuksen psykologisesti oivaltava omaelämäkerta.
Niin kuin kristityt yleensä, kirkkoisä Augustinus suhtautui hyvin kriittisesti pakanalliseen kulttuuriin. Niinpä kun kristinuskosta oli tullut valtionuskonto, ei vienyt pitkään ennen kun kaikki pakanauskonnot kiellettiin, ja niiden kannattajia alettiin vuorostaan vainota. Kristittyjen suorittamista vaino- ja painostustoimenpiteistä on yleishistorioissa kuitenkin yleensä vaiettu, ja koko aihe kaipaisi perusteellista lisätutkimusta.
Roomalaisaika ja sen merkitys
Pohjois-Afrikan roomalaisaika kesti yli 500 vuotta. Ensimmäinen vuosisata, eli aika Karthagon valloituksesta vuonna 146 eKr. aina Julius Caesarin julistautumiseen yksinvaltiaaksi vuonna 45 eKr., oli levotonta aikaa. Roomalaiset eivät oikein tienneet, mitä he olisivat tehneet valloittamallaan alueella. Kuuluisan saksalaisen tutkijan Mommsenin sanoin ”roomalaiset vain tyytyivät vartioimaan Karthagon kuollutta ruumista”.
Vasta Julius Caesarin valtakausi aloitti aktiivisen siirtomaapolitiikan Afrikassa. Tuhottu Karthago perustettiin uudelleen, ja siitä tuli Africa proconsulariksen pääkaupunki. Maanviljelyä edistettiin, infrastruktuuria kehitettiin, paimentolaisheimojen liikkeitä kontrolloitiin ja palveluksesta vapautuneille sotilaille perustettiin siirtokuntia. Tämä vaihe kesti yli 150 vuotta. Hadrianuksen valtaannoususta vuonna 117 alkoi sitten roomalaisen Afrikan suurimman kukoistuksen aika. Se kesti vuosisadan verran, Caracallan murhaan vuonna 217 saakka.
Caracallan kuolemaan päättyi roomalaisen Afrikan suurimman loiston aika. Euroopassa ja idässä käytävät sodat nimittäin kävivät kalliiksi Rooman valtakunnalle, ja niin keisarit joutuivat säätämään lisäveroja ja vähentämään kolikoiden hopeapitoisuutta. Näin voitiin lyödä enemmän kolikoita. Tämä tietysti vähensi rahan arvoa ja kiihdytti inflaatiota. Vaikka Afrikan rauhalliset olot ja heikentynyt mutta edelleen vahva vienti tasapainottivatkin taloutta, verotuksen lisääntyessä ja inflaation laukatessa Afrikan vauraus alkoi huomaamatta huveta.
Vuosi 238 oli käännekohta roomalaisen Afrikan historiassa, sillä silloin päättyi Proconsulariksen ja Numidian provinsseissa vallinnut pitkä rauhan, taloudellisen vaurastumisen ja kulttuurisen kukoistuksen aika. Tuona vuonna raskaista lisäveroista raivostuneet paikalliset ylimykset nousivat kapinaan keisari Maximinusta vastaan. Kapina kukistettiin verisesti, ja monet kaupungit, kuten Karthago, Thysdrus ja Mactaris, ryöstettiin ja maaseutua hävitettiin.
Koko Rooman valtakunta oli syvässä kriisissä ja myös Afrikka taantui todella merkittävästi seuraavien 50 vuoden aikana: julkisen rakentamisen määrä romahti ja sekä keramiikan valmistus että öljyntuotanto kokivat laskusuhdanteen. Afrikan asema oli silti onnellinen, sillä se ei kärsinyt viholliskansojen hyökkäyksistä, toisin kuin Rooman valtakunnan Välimeren pohjoispuolella sijainneet osat.
Kolmannen vuosisadan kriisi päättyi vuonna 284 Diocletianuksen noustessa valtaan. Hänen sotatoimensa ja hallinnolliset uudistuksensa vakauttivat valtakunnan poliittisesti, taloudellisesti ja sotilaallisesti. Uudistusten hinta oli kuitenkin kova: kiristynyt verotus, byrokraattisempi hallintojärjestelmä sekä suuresti kasvanut ja entistä kalliimpi armeija. Diocletianuksen keisarikaudesta alkoi Pohjois-Afrikassa roomalaisvallan viimeinen vaihe, joka kesti miltei 150 vuotta ja päättyi vandaalivalloitukseen vuonna 429.
Germaanikansojen invaasiot, eli niin kutsutut kansainvaellukset, pirstoivat 400-luvun kuluessa Rooman valtakunnan. Ne ylsivät Afrikkaan myöhään, mutta sitten sitäkin tuhoisimpina. Eräs näistä germaanikansoista olivat vandaalit, joiden nimi on myöhemmin annettu tarkoituksettomalle tuhoamisvimmalle, vandalismille. Vandaalit ylittivät Gibraltarin salmen vuonna 429, murskasivat Afrikkaa puolustavat roomalaisarmeijat helposti ja valloittivat Pohjois-Afrikan 430-luvun kuluessa. Vandaaleja muutti Afrikkaan paljon enemmän kuin roomalaisia aikanaan, kaikkiaan noin 80 000 henkeä kaikkiaan. He syrjäyttivät perinteisen yläluokan ja asettautuivat roomalaisen Afrikan viljavimpaan ja kaupungistuneimpaan osaan, Africa proconsulariksen provinssiin.
Vandaalien pienehkön kuningaskunnan ulkopuolella arojen ja vuoristojen berberiheimot alkoivat levittäytyä yhä laajemmille ja laajemmille alueille. Vandaaliaikaa kesti vuosisadan verran kunnes bysanttilaiset valtasivat Pohjois-Afrikan vuonna 533. Vandaaliaika merkitsi yhteiskunnan perinteisten rakenteiden särkymistä, ja bysanttilaisajalla romahtivat myös ulkoiset puitteet. Viljelyalat supistuivat ja kaupungit kutistuivat kyliksi, jotka oli pakko ympäröidä puolustusmuureilla paimentolaisheimojen jatkuvien hyökkäysten takia. Materiaali muureihin saatiin purkamalla vanhoja, tarpeettomaksi käyneitä rakennuksia – kuvaavaa koko bysanttilaisajan luonteelle.
600-luvun puolivälissä bysanttilaiset saivat kimppuunsa uuden vastustajan, Lähi-idästä levittäytyvät arabit. Bysanttilaiset olivat yhtä avuttomia arabien edessä kuin roomalaiset olivat olleet vandaalit kohdatessaan. Arabit valloittivat koko Pohjois-Afrikan vain muutamassa vuosikymmenessä. Vuonna 698 Karthago valloitettiin ja tuhottiin taas kerran. Tällä kertaa se menetti johtoasemansa pysyvästi, sillä uudeksi pääkaupungiksi tuli Kairouan. Vuonna 708 kukistui Bysantin viimeinen etuvartioasema Septem (nyk. Ceuta). Tämän seurauksena oli valtava kulttuurillinen murros. Aiemmin niin oleelliset kauppayhteydet Eurooppaan katkesivat ja samalla kulttuuriyhteydet Lähi-itään voimistuivat vahvasti.
Vuosisatojen ajan Pohjois-Afrikka oli eristyksissä Euroopasta, ja sinä aikana sen kulttuuri muuttui ratkaisevasti: maanviljelys, kristinusko ja latina väistyivät vähitellen paimentolaisuuden, islamin ja arabian tieltä. Kuoliniskun antoi Egyptistä tullut paimentolaisheimo, Banu Hilal eli puolikuun pojat, joka hyökkäsi alueelle 1000-luvulla. Arabihistorioitsija Ibn Khaldun vertasi heitä heinäsirkkalaumaan. Vertaus on sikäli osuva, että Banu Hilalin invaasioon päättyi laajamittainen maanviljelys nykyisen Tunisian alueella, entisen roomalaisen Afrikan ytimessä. Samaan aikaan hävisivät myös viimeiset merkit kristinuskosta ja latinan kielen käytöstä.
Seuraavien vuosisatojen aikana välit Eurooppaan olivat sotaisat. Aluetta alettiin kutsua Euroopassa Barbaarirannikoksi, ja se tunnettiin ennen kaikkea merirosvoistaan. Heistä esimerkkeinä Barbarossa-veljekset, jotka pitivät tukikohtanaan Algeria.
Roomalaisen kulttuurin kohtalo oli Afrikassa toisenlainen kuin Euroopassa, jossa antiikin perintö on vaikuttanut ja jossa sitä on tietoisesti vaalittu aina nykyaikaan asti. Tämä katkos lienee tärkeimpiä syitä siihen, miksi Pohjois-Afrikan panos on niin usein sivuutettu eurooppalaisessa historiankirjoituksessa. Katkoksesta huolimatta Afrikan osuus roomalaisen kulttuurin kehitykseen on muistamisen arvoinen. Roomalaisen ja myöhemmän eurooppalaisen kulttuurin kuva olisi toisenlainen, jos Apuleius, Fronto, Aemilius Papinianus, Augustinus ja monet muut afrikkalaiset eivät olisi sitä aikanaan rakentaneet.
FT Ari Saastamoinen on tutkija, tietokirjailija ja kääntäjä Helsingin yliopistosta. Hänen tuotantonsa on keskittynyt piirtokirjoituksiin ja antiikin, erityisesti roomalaisen Pohjois-Afrikan sosiaalihistoriaan.
Kuvat: Ari Saastamoinen